Vuosiluvun vaihtuessa

Iltapäivällä auringon jo laskettua olin Hietasaaressa, Toppilansaaressa ja Möljällä – josko tänäänkin olisi helmiäispilviä? Ja olihan niitä! Ja Blue Hour toi maisemaan muitakin värejä. Oli ihan huikea käveleskellä, kuvailla. Ihan luomuilotulitus oli merenrannassa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kohti 20-lukua. Ehkä en (historioitsijana ihan varauksettomasti ks. esim. tämä) nimittäisi uudeksi vuosikymmeneksi, mutta onko sillä oikeastaan väliä. Joka tapauksessa ajanmääreethän ovat ihmisten sopimuksia, päätettyjä juttuja. Thaimaassa on tällä hetkellä vuosi 2562 – minulla on tallessa Hua Hinin sairaalasta  saamani potilaskortti, jossa syntymävuodeksini on merkitty 2501.  Ei ihme, että välillä tunnen itseni kovin kovin iättömäksi – tai vanhaksi. 😉

On ehkä hyvä muistaa, että keskiaika määritellään Suomen historiassa vähän erilailla kuin Italiassa tai että Aasiassa tai Amerikassa ei ole keskiaikaa. Antiikin aikaa ei todellakaan tunneta Etelä-Amerikassa tai Japanissa.

Joka tapauksessa on vuodenvaihde – vaikka sitä ei laskettaisikaan Jeesuksen syntymän mukaan tai Caesarin säädösten mukaan. Vuosi vaihtuu näillä meidän leveysasteilla, tässä kulttuurissa paljolti siksi(kin), että talvipäivänseisaus on riimusauvoissa ja kalentereissa juuri näillä ”tienoin”. Ja meidän ajanlaskussamme juttu on niin, että huomenna päiväykseen kirjoitetaan MMXX tai siis 2020.

Tässä taitekohdassa on tapana pohtia mennyttä, ja lupailla kaikenmoista tulevaan… Palaan (lupaan, ehkä 😉 palaavani) huomenna asiaan – nimenomaan lupausten osalta, mutta mitenkäs ne menneet? – Minulla – ikiaikaisella päiväkirjanpitäjällä – on ollut tapana summata mennyt vuosi: joko hyvinkin perusteellisesti tai vähän kuin olkia kohotellen, mutta niin tai näin, on ollut tapana (duunissa oli ”pakkokin”) tehdä jotain yhteenvetoa joka tapauksessa. Ja näin tein  jo paljon ennen kuin mitään some-maailman höpötyksiä oli olemassakaan.

Jotta mitäs näin yhtäkkiä vuodesta 2019 voisi todeta? – Päällimmäisena on pyöräilyn ja sitä kautta monen muun hyvän asian vuosi. Ja Eeviksen vuosi. Sähköpyörän hankkiminen huhtikuussa toi elämääni paljon uutta, paljon hyvää. Toinen lapsenlapsi merkitsi – hassua kyllä – pienen, pienten näkemistä edellisvuosia vähemmän: äitiysloman aikana Juniorin perheen esikoinenekaan ei ollut mummilassa kuten edellisinä vuosina. Mutta silti: pieni tyttö on lisännyt elämään oman tärkeän osansa.

Vuosi on ollut kuvaamista, – mutta verrattuna edellisiin vuosiin kuvaaminen on ollut enemmän ”työtä” kuin opiskelua. Ja onneksi sitä on ollut – tai siis, että olen sitä itselleni järjestänyt. 😉  Toisaalta oppimista olen kaivannut; olisipa Oulussa sellaisia mahdollisuuksia kuvaamisen opiskeluun kuin Helsingissä! Tyär on tosin toivottanut tervetulleeksi ”opiskelija-asuntoonsa”, mutta enpä ehkä…

Vuosi on ollut myös luopumisen opiskelua, oppimista, sietämistä. Ihan tietoistakin asian työstämistä. Enemmänkin luopumista olisi voinut tehdä. Mutta tähän liittyy sekin, että pääsin ”vielä kerran” Roomaan. Oi, että. Siitä olen iloinen, niin iloinen. Siellä oltiin Pehtoorin kanssa jo vuonna 1978, ja siellä oltiin – taas kaksistaan – anno domini 2019. Se on vuoden highlighteja. Tänä vuonna olen luopunut Kalaaseista, ja tänä vuonna olen luopunut (mikä ”eskaloituu” vasta seuraavassa helmikuussa) rotissöörien tiedottajan hommista. Kyllä minä jo osaan luopua, luovuttaa en vielä halua, en mistään. En edes blogista. Mutta luopua jo osaan, ainakin vähän.

Toivottelen teille kaikille kaikin puolin kelpoa ensi vuotta, hyvät blogiystävät! Pysykääpä mukana, minä yritän (paino sanalla yritän) pysyä päivittäisessä tahdissa …