Vastoin tapojamme — olemme kuljeskelleet kaupungilla, istuskelleet yömyssyllä vielä liki kymmeneltä.
Kävimme ensin syömässä – sekin vastoin tapojamme – eräässä rantabulevardin ravintolassa, ihan ilman ennakkotutkintaa asiasta. Ei mitään tripadvisoreita, ei kokeneiden Madeiran kävijöiden kommentteja, ei perehdytttäviä matkatoimiston oppaita, vaan ihan ilman perusteellista nettisurffailua vain istahdimme syömään. Noh, — oli se oikeasti hyvä kalalautanen, joka tilattiin kahdelle, — siinä oli äyriäisiä, simpukoita, lohta, meriahventa, espadaa… ja oheen kasviksia, jotka sitten melkein jäivät syömättä. Mutta muutoin aika hyvä.
Jälkkäriäkin päätimme tänään nauttia, mutta sitä varten vaihdoimme Ritzin terassille. Ja olipa ylellinen olo: Pehtoorille Irish Coffee ja minulle Caipiroska, joka oli tehty – uudesta suosikistani – passionhedelmästä.
Charleston ja elokuvamusiikki soivat (livenä), ilta oli samettinen, rauhallinen, täysikuu paistoi, oli hyvä, liikkunut olo (taitaa olla ennätys askelmittarissani 😉 ) , tunnelma sellainen vähän haikea ”loman lopulla”… Kannatti herätä – ja valvoa!! Mekin, – kerrankin.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Mutta palataanpa aamuun.
Tälle päivällle olimme suunnitelleet viikon pisimmän patikan, ja onnistuihan se – huolimatta siitä, että lauantaisin ei paikallisliikenne (ainakaan juuri bussi numero 129) liikennöi. Niinpä ensin kävelimme Kauppahalliin; lauantaiaamun kalatorin halusin käydä kuvaamassa (palaan asiaan kuvien kera) ja haimme vähän vettä, tuoremehua ja pähkinöitä retkievääksi. Sitten teimme taksarin kanssa sopimuksen: 30 euroa kyyti Camachaan. Okei, sopii meille.
Eikä mennyt kuin parikymmentä minuuttia jyrkkää ylämäkeä kohti kukkuloita ja vuoria, ja olimme Camachan pienen kylän keskusaukiolla. Siellä oli paljon muitakin turisteja; ryhminä, vuokra-autoilla ja muutamat muut kaltaisemme valmiina patikalle.
Patikkaoppaan/kirjan opastamana löysimmme reitin alun: Levada Da Serra Faial. Sitä kohti.
Camachan kylä oli reunoiltaan aika köyhän oloinen, näimme muutakin kuin Funchalin turismilla elävää keskustaa. ja sitten metsään.
Tuollaisen ”luomulevadan” (siis ei leveitä betonireunoja) varrella oli helppo ja hyvä kävellä. Aurinko siivilöityi kauniisti polulle, tuuli leyhytteli mukavasti, vällillä tuoksui eucalyptus, välillä meri, maanviljelys. Ilmanala tuntui vaihtuvan aika tiuhaan: kuin suomalaisessa metsässä, kuin lämpimällä niityllä, kuin tuulisen suolaisen merenrannalla, savuisessa ja nokisessa metsänreunassa (metsäpalon jälkeen) …
Reitin varrella (Camacha – Monte, noin 14 – 16 km) oli muutamia pikkukyliä, joissa oli lauantaitori.
Reitillä ei ollut kovinkaan paljon kulkijoita. Mutta täällä tervehdittiin vastaantulijoita, toisin kuin Sao Laurencion reiteillä, joissa turistit vain kulkivat toistensa ohi vilkaisemattakaan .
Tapasimme suomalaispariskunnan, ruotsalaisia, vastaan tuli muutama maastopyöräilijä, yksi motocrossaaja (mikä tomu- ja metelipilvi jäljessään!!) ja ikiaikainen skottipariskunta, joka oli syvän kuparinruskea, pelkkää patikoijan lihasta, varmaankin yli 80-vuotiaita, ja silmin nähden he nauttivat matkasta. Heistä oli hienoa, että ollaan samalla ”levelillä”. Siis Suomi ja Skotlanti. 😉
Yllä kuvassa eucalyptuspuun pieni oksa. Paikoin, varsinkin reitin alussa tuoksui tuore, raikas eucalyptus. Kun puu kasvaa isommaksi tuoksu hiipuu, mutta tänään kuljimme tuoreiden puuntaimien täyttämien pätkien läpi (erityisesti muutaman vuoden takaisen ison metsäpalon jälkeisellä alueella) ja siellä uudet puiden alut tuoksuivat voimakkaasti.
Levadataivalta metsässä, puiden varjostamilla poluilla, oli ehkä vähän liikaakin. Kun suunnilleen kahdeksan kilometirä oli kuljettu edellisen kuvan kaltaisessa tasaisessa, toki helpossa, liki koko ajan samankaltaisessa, tasaisessa, maitohapottomassa, leppeässä maisemassa, alkoi tuntua, että johan tämä on nähty, ja yhtäkkiä edessä tämä maisema!
Funchal jalkojen juuressa! Mutta miten ja mistä pääsemme Montelle? Opaskirja on ollut viikon aikana aika verraton, mutta näillä tienoilla (tai vähän ennen) oli vähän ongelmia….
Tämä reitin osahan on ollut meille ”kohtalokas”: kuuden vuoden takainen, ikimuistoinen, pelottavakin levada-vaellus tuskin meiltä unohtuu. Täällä kertomus siitä: KLIKS
Tänään siis osin samaa reittiä. Nyt edelistä kertaa vähemmän dramaattisin seurauksin. Pääsimme tänään Montelle. Monta tuntia ja kilometrejä siihen kului. Kahden aikoihin Apsulta tuli meille ääniviesti: ”Mummi ja pappa, miten te siellä pärjäätte?” – Oli pikkuperheen ja Esikoisen kanssa (juurikin tuon aiemman aika vaarallisen kokemuksen jälkeen viisastuneena) sovittu, että aamuisin ilmoitamme, mihin lähdemme ja milloin on aikomus palautua… Ja kiitettävästi ovat lapset vanhempien patikoinnista kyselleet koko viikon. Ja sitten Apsukin tänään. 😀
No hyvin pärjäsimme. Tässä ”viimein nousu”, kivetty tie viimeisellä kilometrillä kohti Montea. Eikä minulla mitään kannettavaa: ei edes kameraa, kun se tämän hetken oli Pehtoorilla. 😉
Monten kirkolla kävimme.
Ja minäkin halusin oikean lounaan paikallisessa turistiravintolassa! Huikea katkasalaatti tuli tarpeeseen.
Funicularilla (Teleferico) laskeuduimme kaupunkiin, ja tepastelimme rannasta hotellille. Vähän ripsi vettäkin, mutta ei sillä tässä välissä mitään väliä… Aika siirtyä iltapäivätorkuille ja -uinnille hotellin kattoterassille. Ah, onnea taas kerran.
Nyt kellon lähestyessä puolta yötä matkakirjeenvaihtajanne alkaa olla unen tarpeessa. Siispä huomenissa tähänkin lisää kuvia, ja huomenna viimeisen (ukkosrintaman uhkaaman) Madeiran päivämme kuulumisia.
