Hangasojan huomassa oli tänään aamupäivällä pilvistä. Ei kylmää, eikä satanut lunta, mutta vähän tylsän harmaata.
Pehtoori lähti hiihtämään joskus ennen puoltapäivää, minä vetosin kylkikipuun ja posteiluun, tein sienisalaattia, sokeroitua sipulisalaattia ja sitten oli lähdettävä ulos.
Ihan vahingossa ajauduin, löysin, Iisakkipään talvipatikkareitille. Se meidän sama, ”iänikuinen” Iisakkipään reitti oli pohjustettu myös talvipatikoijille, lumikenkäilijöille. Minullahan ei mitään lumikenkiä ollut (onneksi), mutta kamera oli (tietysti, onneksi ).
Viimeinen kilometri huipulle oli oikeasti aika haasteellinen (tuulta, polku hukassa, upottavaa lunta), mutta merkillistä, miten se tuntuikaan mukavalle.
Kaiken kaikkiaan kaksi ja puolituntia sujui niin ajatuksettomasti, vain liikkuen, kuvaten, kavuten, katsellen. Ja nauttien. Voi ihmiset, tulkaa Lappiin joskus.
Illansuu, ilta – lepoillen, hyvin syöden, mökkeillen.
Ja niin tyytyväisenä kunnon ulkoilusta, liikkumisesta.
Väistämättä tulee mieleen laulu: ”Sininen ja valkoinen………..” . Keskimmäisen kuvan lumi muistuttaa vaalean linnun selkäsulkia. Eilisessä hienossa Tastula & Flinkkilä ohjelmasssa Pirkko Saisio kertoi että kun tulee tiettyyn ikään (siis n. 70 v. ) sitä alkaa erottaa kukista niiden eri muodot ja kerrostumat, kuten minä tuosta lumestakin ! Ja tuossa muumilumessa olisi pikkupoikin kiva huppelehtia !
Hienoa että näet lumessa linnun selkäsulkia. Hanget ja niiden tuulen tuivertamat pinnat, notkelmat, kaaret ja tekstuurit ovat niin kauniita. Olen kai varhaiskypsä (tai varhaisikääntynyt? 🙂 ) kun jo niitä nyt katselen, ihailen ja kuvailen. Hienoa, että edes vähän niiden kauneudesta onnistuin digitaaliseen muotoon tallentamaan. 😉
Ensimmäinen lumikuva on kuin marenkia! Hienoja kuvia!
Ja nimenomaan englantilaista marenkia, eikö? Niin kaunis paikka on tuo Luttojoen mutka.