Mikä mukava lauantai!
Aamupäivä kuvaushommia ja niiden postitusta. Huomisen suunnittelua, ”kirjeenvaihtoa” pikkuperheen sairastelusta ja tyttären Meksikon turneesta – ja leppoisaa oleilua.
Yhteispäätöksellä päätimme lähteä kävellen kaksin (vastoin tapoja 😉 )kohti kaupunkia: hyvä keli, poroferia ja ainainen nälkä. Olipa ”lösö” keli. Minulla ihan liikaa kampetta, mutta niinpä vain kaupungille asti pääsimme.
Matkalla monenmoista hämmästeltävää…
Kaikesta huolimatta ei tänä vuonna ole niin paljon lunta kuin viime vuonna. Ainakaan Oulussa. Ja sikäli lohdulllista, että kansanperinteen mukaan eilinen oli ratkaiseva päivä: Jos eilen olisi satanut lunta, olisi se tarkoittanut, että vasta puolet talven lumikuormasta on saavutettu. Noh, onneksi eilen ei satanut, joten ehkä olemme ylittäneet vuoden kulminaatiopisteen. Ihan vaan Pehtoorin kannalta olen tyytyväinen; minähän en kotona paljon lumitöihin osallistu, mökilläkin vain sopivasti. 😉
Kunhan pääsimme kaupungille, kävimme torinrannassa katsastamassa tilanteen, muutaman ”myyntikuvan” otin, ja sitten aperitiiville Keltaiseen Aittaan. Enpa ole ennen siellä käynyt. Sehän oli ihan mukavan näköinen paikka ja hyvät kuohuvat siellä nautimme. Ehdimme sinne juuri ennen kuin torin luistinradan lätkämatsi oli päätöksessä. Sen jälkeen Keltainen Aitta täyttyi vanhemmista lapsineen: kaakao ja lohisoppa tekivät kauppansa. Mukavaa kaupunkielämää tuollainen.
Me kävimme vielä katselemassa Poroferian jokkiskisat: porojen kanssa kilpa-ajelua. Jo kolmannen kerran peräkkäin sama voittaja (kuvassa).
Ja sitten syömään. Kauan arvoimme, että minne? Olen kuullut paljon hyviä mainesanoja Puistolan uuden keittiömestarin aikaansaannoksista, ja enpä muista, milloin olisin paistinkääntäjien kilpiravintola Puistolassa viimeksi syönyt muuta kuin lounasta, jonka joku on minulle tarjonnut, joten oli aika testata a la carte. Varsinkin kun Puistola on minulle nykyisin ”kokouspaikka” eli siellä kabinetissa kokoonnumme suunnilleen kerran kuussa paistinkääntäjien hallituksen kokoukseen. Mutta tänään ihan muuta: Pehtoorin kanssa syömään.
Ja kun tulimme ”huomioiduksi”, saimme pöytään rotissööristandaarin ja lasilliset cavaa. Ja kuinka mukavaa, että ravintoloitsija-ystävä oli paikalla ja piipahti juttelemaan ja suositteli pääruokaa: onneksi otimme suosituksesta väärtin (vaikka ties kuinka hyvää gourmet-hampurilainen olisi ollut) ja otimme ”villaporsasta”. Kuulostaa epäilyttävältä, mutta tiedoksi: villasika eli mangalitza on itävaltalais-unkarilainen sikarotu: sen villisikamainen olemus on kulinaristin unelma ja kasvattajan ylpeydenaihe.
Villaporsasta kahdella tapaa, calvadoskastiketta, kurpitsapyreetä, juuripersiljaa ja lehtikaalia
Kahdella tapaa tarkoitti myös makkaraa, ja juuri se makkara oli ihan erinomaisen hyvää, ei liian pippurista, sopivan mausteista, ja kastike!! Ei riitä sanat. Käy maistamassa.
Mieheni kävi minun duunarivuosinani useinkin Puistolassa lounaalla, mutta me emme ole yhdessä tai erikseen olleet siellä muuta kuin paistinkääntäjä-dinnereillä ja chef Jouni -viikolla etc. mutta nyt on todettava, että emme ”taviksina”, satunnaisesti, ole syöneet siellä mitään näin hyvää, vaikka yleensä ja lähes poikkeuksetta, olemme siellä syöneet hyvin. Vai oliko meillä tänään vain tällainen moodi? – Ehei, kyllä ruoka oli tavattoman hyvää. Makkara rulettaa. Tuoremakkara varsinkin! Me like!
Kaksin ulkona syöminen – ja hyvästä viinistä nauttiminen – on kivaa. Ehdottomasti.
Kummankaan ei tarvinnut kokata, eikä tiskata. Niin mukava lauantai.
