Kun lähes täysikuisen, varsin huonosti nukutun yön jälkeen olin selvinnyt aamutoimista, ajattelin pienen ohikiitävän hetken, että taidanpa pesaista (huom. reippautta uhkuva ilmaus: pesaista!) keittiön kaikki kaapit ja laatikot tänään. Aloitinkin allaskaapista, pesin roskikset ja siivosin pesuainehyllyt. Ja sitten se hetki oli ohi. – Ehtiihän nuo pestä myöhemminkin, ja tarviikokaan edes muita kuin nuo em. jutut ollenkaan putsaillaillakaan? Siivoilen laatikon tai kaapin yhden silloin, toisen tällöin. Miksi tehdä asiasta turhan iso numeroa?
Enkä tehnyt. En numeroa, enkä siivousta.
Mutta tein jotain muuta ennenkokematonta: olin leffassa päivällä. Keskellä arkipäivää. Päiväelokuvissa käytiin joskus lasten kanssa; katsomassa Disneyn uutuuksia tai jotain perheleffoja, mutta nekin sunnuntaisin. Tänään olin Oulun parhaassa elokuvateatterissa, Starissa, parinkymmenen eläkeläisen kanssa katsomassa Ailoa. ”Ailo -pienen poron suuri seikkailu” on Suomen ja Norjan Lapissa kuvattu kaunis luontoelokuva.
Valokuvaajan ja osa-aikalappilaisen luonnossa liikkujan hieno leffa, ja varmaan melkein kaikki pitävät siitä. Se on sekä visuaalisesti että sisällöltään viehättävä elokuva. Siinä on paljon hienoja kuvauksia, lähes still-kuvia. En ymmärrä, miten ovat voineet kuvata juonellisen tarinan villieläinten kanssa. Se oli paljon enemmän kuin luontodokumentti porojen vuodenkierrosta. Siinä oli myös ajateltuja lauseita, yksinkertaisia asioita elämästä, tärkeitä asioita. Ja siinä oli huumoriakin. Hienovaraista. Ei se varsinaisesti liikutuksiin saanut, eikä sen tunnelmaan jäänyt loppupäiväksi, niin kuin oikein vaikuttavien rainojen jälkeen jää, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen.