Pyhäinpäivänä on sellainen välitilaolo. Aikalisä, alakulo, pinnan alla kutkuttava odotus, lepo, väsy, mutta myös seesteisyys.
Aamulla saattelin tyttären lentokentälle, ja sitten ajelin hautausmaalle, jossa välillä aika rutkasta sateesta huolimatta kuljeskelin kauan…
Isän haudalle kynttilä… Tasan neljätoista vuotta sitten oli isän hautajaispäivä. Se oli pyhäinpäivänaattona, ihan niin kuin eilen oli miehen isän, appeni, hautajaispäivä. Eilen ja 14 vuotta sitten oli samanlainen sumu, sade, harmaus, tärisyttävä kylmä syvällä sisällä.
Appi eli 20 vuotta vanhemmaksi kuin isäni. Mutta kuinka paljon tässä on näinä päivinä tullutkaan mieleen, muisteltu yhdessä ja erikseen, minä erityisesti, isän kuolemaa ja hautajaisia. Ihan samalla lailla kuin oman lapsen saadessa lapsen tulvahtaa mieleen se oman äitiyden alku, kaikki vauvajutut ja ne tunteetkin.
Ja niin erilaiset kuin nämä meidän isiemme hautajaiset – ja elämäkin – olivat. Vielä tänään hautausmaalla muistoja, kipeitäkin, ja muistot siitä sekavuudesta… Oli niin paljon. Mutta tänään kuitenkin päällimmäisenä ehkä sana ”lepo”.
Kunhan olin eiliset kuvat saanut työstetyksi lähdin käymään sairaalassa, ja sen jälkeen minulla oli treffit kaupungissa Pehtoorin kanssa. Viime päivät olen kotosalla laittanut aika lailla runsaasti juhlaruokaa tai noh, tavallista parempaa ja enemmän, joten nyt oli mukava mennä ulos syömään. Hagia Sofiassa kävimme, – kuuluu sarjaan ”Oulun etniset”, joten teen joku päivä siitä postauksen.
Tämä kuva on jotenkin niin monimerkityksinen, siinä on jotain hyvin symbolista.
(ks. oikean reunan Insta-kuva. Klikkaa isommaksi. Siinä olen vielä stilisoinut lisää… )
