Nyt tuntuu, että elämä jotenkin alkaa tasaantua…
Olen jo nähnyt vauvankin, pitänyt sylissä, nuuhkinut vauvan tuoksua, kuunnellut tuhinaa, kuiskannut korvaan ”Tervetuloa, pikkuinen!”. Kahden päivän ikäinen pieni (tai ei nyt hirmu pieni 3540 g/51 cm) tuntuu ihmeelliseltä sylissä. Ihmeeltä. Ihanalta.
Vauvalla on syvänsiniset silmät, paljon veljensä näköinen, mutta minä näen hänessä kyllä samaa kuin isänsä oli vauvana, vastasyntyneenä. Ja onko sillä oikeastaan väliä kenen näköinen – – ihan omanlaisensa suloinen pieni.
Pääsivät tosiaan jo tänään kotiin, kun kaikki oli sekä äidillä että vauvalla kunnossa. Apsun kanssa olivat viisi yötä sairaalan perhehuoneessa, josta Juniori kävi välillä pääsykokeissa AMKiin, ja jonne sitten pääsikin.
Kun tänään menimme käymään heillä kotona Apsu pomppi silmät loistaen eteisessä: tulkaa kattomaan, vauva on täällä, tulkaa pian! – Isoveli oli vähintäänkin ylpeä ja iloinen sisarestaan. Ja lähes yhtä iloinen, että isänsä on viikon isyyslomalla eikä mene töihin illallakaan.
Caritas-sairaalassakin jo parempi tilanne, vaikka sieltä äiti ei vielä kotiin päässytkään. Ja Pehtoori ja sisaruksensa ovat saaneet apen poismenon jälkeen monet asiat ja anopin olot paljolti hoidetuksi ja järjestykseen.
Melkein voisi lähteä mökille. …
Ajatella, miten elämä kerää taphtumia. Välillä ajattelee, että eihän täällä tapahdu mitään ja toisessa hetkessä jo kiireen keskellä mietti, miten saa ajan riittämään.
Sitten on vielä ne tapahtumat, jotka tuovat paljon tehtävää ja ahdistusta. Näistä ahdistuksen hetkistä pitäisi osata erota. Se ei aina ole helppoa. Vuonna 2006, jolloin meillä oli isojen murheiden vuosi, jälkeen on minulle jäänyt kammo kun puhelin soi yllättäen yöllä/ erityisen myöhään.
Teillä on nyt moni asia liikahtanut ja tulos on ilmeisen positiivinen. Iloa ja riemua!
Juuri noinhan se tahtoo olla: on koskipaikat, on suvannot, on ruuhkavuodet, seitsemän hyvää ja seitsemän huonoa vuotta… Elämän kiertokulku.
Juuri tuo puhelimen soiminen yöllä (meillä vielä nimenomaan lankapuhelin) tai muutoin erikoiseen aikaan on ollut tänä syksynä sydämenlyöntien väliin jäämistä aiheuttava.
Sellaista elämä on. Nyt näyttäisi että ollaan taas hiljaisessa myötävirrassa… eihän sitä koskaan tiedä. Levollista oloa sinnekin!
Voi että, uusi elämä on kyllä aina yhtä ihme, ihan mieletön juttu. Hienoa, että Apsu on ottanut Tauno Tytön ilolla vastaan. Meidän lapsilla on tosiaan tuo sama 3,5 vuoden ikäero. Isosiskolle vauvan syntymä oli aikamoinen shokki, koville se otti. Koko kesä opeteltiin uusia rooleja, itse kukanenkin. Nyt lapset pelaavat jo hienosti yhteen, ovat toisilleen kovin tärkeitä. Isompi osaa jo johtaa touhuja ja pienempi tekee ihailu silmissään aika paljon sitä, mitä sisko sanoo
Ainakin kahden päivän perusteella isoveljeys näyttää sopivan Apsulle oikeinkin hyvin, katsellaan ja kuulostellaan. Tilansa perheessä Tauno Tyttö varmaan hiljalleen ottaa. On vaan niin hienoa, että asuvat täällä lähellä, että voin elää mukana tätä vaihetta.
Somen kautta teidän perheen elämänmenoa seuranneena olenkin aistinut tuollaista mitä kerroit. 🙂 Joulua kohti on lasten kanssa mukava mennä. Heistä tulee valoa, eikö?
Kyllä tuovat. Kohta alkaa kunnon jouluhöpsötys.
Ihana! On se, Ja Apsu niin ylpeä ja iloinen. Se on hieno juttu! Lämmintä ja valoa paljon syksyssänne nyt. Rakkautta.
Nyt syksy on jo aika valoisa. Kiitos, Raila.