Tänään ei ole onnistunut oikein mikään.

Paitsi Apsun kanssa ensimmäisen joulurompelaatikon tutkiminen ja ensimmäisten tonttujen nostelu päivänvaloon! ”Voi mitä ihmettä!” , ”Onpa hieno!”, ”Mummi, mikki täällä on tämmösiä mukeja [Hakkarainen-joulumukit]?”

Aamupäivän melkoisen lämpimässä, mutta niin sietämättömän ankean näköisessä maisemassa kulkeminen ei muodostunut mitenkään liikkumisen ja ulkoilun riemuvoitoksi. Oli jotenkin – etten sanoisi – harmaata.

Kun Tauno ei kerran vielä ole päättänyt – toisin kuin tontut – tulla päivänvaloon, oli koko pikkuperhe syömässä. Ja minulla oli kyllä ideat tuhannen hukassa koko kokkailun suhteen. Possupataa lisukkeineen ja jälkkäriksi kirsikkahillotorttuja, jotka nekään eivät olleet läheskään niin hyviä kuin joskus, sitten tein.

No lähti se nälkä kuitenkin. Ja olipahan ruokapöydässä istuskelu ja sitten sen jälkeen höpöttely ajankulua odottaville. Kyllä minä muistan, kuinka pitkiä olivat päivät raskauden loppupuolella, juurikin ne päivät yli lasketun ajan. Esikoinen 11 päivää ja Juniori 10 päivää ”yliaikaisia”. Juniorin raskauden kanssa olin kyllä aika ovela, kun heti aluksi ilmoitin kaikille (ja yritin itsekin ajatellla niin), että laskettu aika on viikkoa myöhemmin kuin oli. Sain edes vähän siirrettyä niitä päivittäisiä kyselyjä (ei ollut whatappeja, messengeriä tai tekstareita, vaan puhelin soi tiuhaan) kyselyjä: ”VIELÄKÖ sinä siellä yhtenä kappaleena liikut?”

Marraskuu … kyllä tämä tästä.

 

2 Comments

  1. Lasketun ajan jälkeiset päivät OVAT pitkiä. Esikoinen syntyi yhdeksän päivää yli lasketun ajan ja muistan vieläkin sen turhautumisen. Kaikki kirjat oli luettu, ohjelmat katseltu, vauvanvaatteet silitetty, hillot tehty, joululahjat paketoitu, ristiäiset suunniteltu ja plaah. Ja kun hän sitten syntyi, tuntui, että mikäs kiire tässä oli. Miksen nauttinut niistä hetkistä, kun sai rauhassa käydä suihkussa ja syödä kahdella kädellä? Kuopusta en enää edes odottanut ajallaan syntyväksi, ja hänpä yllätti: tulla tupsahti maailmaan vain kolme päivää yli lasketun ajan en ehtinyt turhautua yhtään, mistä piti varmasti osaltaan huolen myös isosisko.

    1. Niin, jotenkin ajanlasku, tai paremminkin ajankulku, muuttuvat olennaisesti kun ollaan syntymän äärellä. Ja suhtautuminen omaan käyttöön muuttuu myös!! Minäkin muistan esikoista odotellessa ”tehneeni kaiken valmiiksi”: piha oli haravoitu, ristiäiskakun pohjat pakkasessa, (harho)vaipat viikattu hoitopöydän lokeroihin, … toiselle ei tosiaan tuollaista: olin niin iso ja ”vaapuin” plus että oli 1½-vuotias pieni seurana odotuksessa. 😉

Jokainen kommentti on ilo!