Keskiviikkoko, ja vuosi olikaan?

Tässä lokakuun alun illassa, mökin pirtin pöydän ääressä, istuskelen ja olen kovin kummissani, kummissani siitä, kuinka aika kulkee nopeampaa kuin haluaisin. Oman päivän ja oman elämän aika. Olen tässä – haluamatta, väkisin, surren, yllättyen, jo tietäen – joutunut miettimään ajan kulkua. Ihan niin kuin se nyt olisi historioitsijalle joku uusi asia; ajan kuluminen siis. Mutta tänään taas omakohtaisempi kuin aikoihin. En ole varma, haluanko vai en sen kuluvan näin, – näin nopeasti siis.

Luonto on kuitenkin – tänäänkin – kertonut, miten se kulkee, miten vuodenajat vaihtuvat… Miten talvi tulee tänne pohjoiseen aiemmin kuin me etelän ihmiset osaamme edes ymmärtää…

Tänäänkin uni vei pitkälle päivään (kahdeksalta jotensakin yhtä aikaa olimme valmiita puuron keittoon…) ja siinä sitten myöhäinen aamutovi mietittiin, mille ryhdytään. Kun aurinko näytti tulevan pihaan, päätimme mekin siirtyä sinne. Aurauskeppejä talveksi, kattojen puhdistusta neulasista, porakaivon pumpun puhdistusta (saapa nähdä tuleeko isompikin remontti, vastikään kotona ulkomaan matkan hintainen vesiboilerin uusiminen, – ei niin mukava yllätys), puron maisemointia edelleen, tonttuhommia (arvannette, että tämä oli minun, ei Pehtoorin, ihan omia (kuvaus)juttuja).

Sitten lenkille. Pienen pieni patikka  ja kauppaan.

Patikalla meitä ”ahdisteli” tämä pieni Lapintiainen. Se istui välillä Pehtoorin olkapäälle, kengälle, minun hatulle, selkään, kiersi ja kaarsi ja kinusi (?) makupaloja, joita meillä ei ollut. Mutta tämä pieni kiersi ja kaarsi…

Ja suunnilleen samaan aikaan saimme Apsulta ääniviestin: ”mummi ja pappa .— milloin te tuutte sieltä mökiltä pois, hä?”  – 😀

Pikkuinen pakastuminen ei meitä haitannut. Päinvastoin kuvien jälkeen matka jatkui…

Rantasaunaa, ruokaa, tilkka ja toinen punaviiniä, unohdus ulkopuolisesta maailmasta, juuri nyt isoin ongelma, mihin mennään huomenna patikoimaan ja miten pieneen vauvan villasukkaan tehdään sopiva kantapääkavennus …