Kaikella on aikansa

Syksyn tähän asti pimeimpänä ja sateisimpana iltapäivänä saimme tyttären kotikotiin muutamaksi päiväksi. Mistä kummipoikansa Apsu on ihan erityisen iloinen. ”Saanan” (vielä kesällä Naana) kanssa piti äsken leikkiä, lukea ja istua käsikkäin. Syödessä poika sentään malttoi istua omalla penkillään. Näillä kahdella on ihan omia ”hommiaan”; katon korjausta, kilpa-ajoja ja pitkään ovat myös inttäneet, myös whatsapp-ääniviesteillen, sukunimiasiasta. Saana on koettanut opettaa Apsulle, että heillä on sama sukunimi, ja se sama sukunimi on myös isillä ja mummilla ja papalla, että me kaikki ollaan Satokankaita. Tätä poika ei ole hyväksynyt. On kivenkovaan väittänyt, että hän on vain Aatu Aatu. Mutta viime viikolla…

Kun viime viikolla keskiviikkona olimme Apsun kanssa kirjaston leikkihuoneessa, sinne tuli yksi isä 5-vuotiaan pojan ja 3-vuotiaan tytön kanssa. Apsu vähän arkaili, mutta kun poika kyseli, montako vuotta Apsu on, tämä asetteli sormet tarkasti osoittamaan kolmea. Ja sitten juttelivat jotain muuta, leikkivätkin yhdessä, ja lähtiessä vanhempi poika huikkasi vielä Apsulle: ”Mikä sun nimi on?” – Mun nimi on Aatu!  … ja sitten kävi vielä ovelta huutamassa perään: – Satokangas. Aatu Satokangas.

Siinä vaiheessa minulla oli itkussa pidättelemistä: ajattelin, että juuri nytkö, juuri tänä aamuna pojanpoika ”ottaa käyttöön” sukunimensä, ”tunnustautuu” Satokankaaksi. Juuri samana aamuna, jolloin muutamaa tuntia aiemmin suvun vanhin, Apsun isopappa, Pehtoorin isä oli nukkunut pois. Ihan kuin suvun nuorin olisi silloin ”ottanut paikkansa”.

Vain minun ajatukseni, tunneryöppyni, tämä oli, mutta niin vain kävi. En siellä sitten, muutamaa kyyneltä silmäkulmassa, enempää itkenyt. En siellä.

Appeni oli hyvä mies ja minulle aina mukava, ja lapsille – varsinkin näiden ollessa pieniä – tärkeä pappa. Pehtoorille isä. Koko elämässä mukana ollut isä. Mutta nyt appi oli jo kovin väsynyt ja sairas 93-vuotias, joten oli aika lähteä. Mutta suru tietysti on. Anopilla kaikkein suurin: 67 avioliittovuoden jälkeen iso osa elämää on mennyt.

Meidän tyär tuli pappansa hautajaisiin, jotka ovat perjantaina. Ja samaan aikaan on yhden Satokankaan syntymän laskettu aika. Ilon ja surun, odotuksen ja menetyksen päiviä on meillä nyt.