On ilo olla

Tänään taas olen saanut kokea – liki rasittavuuteen asti – kuinka valokuvaajalla on ystäviä.

Olin aamupäivällä parin tunnin kuvauskävelyllä – muutama tarkoin harkittu kohde, mm. lohiportaat ja Oulun vankila.

Lohiportaiden kohdalla:

• Tuleeko hyviä kuvia?
• Toivottavasti, niitä yritän.
• Ookko nää oululainen?
• Joo, oon.
• No sitte nää varmaan tiiät, että tuosta mennee ainaki parituhatta lohta jokkeen ylös?
• Joo, niin oon lukenut. Mutta ei niitä koskaan tässä näy.
• Ei näy, määki aina kattelen ku meen tästä ohi, mutta ei niitä näy.

Tässä vaiheessa kommentoijani kädessä ollut kaljapullo tyhjenee, ja vaihtuu kassissa olevaan täyteen.

• Sulla on iso kamera. Ja nuo jalatki. [Annan itseni ajatella, että keskustelukumppani tarkoittaa jalustan, ei minun jalkojani.]
• On se. Aika painavakin. Mutta hyvä kamera tämä on. [Ja taas yritän keskittyä kuvailemaan…]
• Kannattaa laittaa horisontti suoraan…
• Joo, kiitos, minäpä yritän.  Oikein mukavaa päivän jatkoa sulleki. [ … toivottelen, ja liikahdan huomaamattomasti, vähän kuin hakeakseni rauhaa, ja kaveri etääntyy kuten minäkin. Ja sitten juttu jatkuu kaukaa huudellen ….]
• Hei lady tai rouva eiku valokuvaaja, mullaki on ollu kamera jo helekytä vuotta…
• No hienoa, ei muuta kuin kuvailemaan, tää on mukavaa puuhaa. Palaillaan….

Ja vain puoli tuntia myöhemmin, kun olen Oulun vankilan portin edustalla, paitsi kuvaamassa sen vieressä olevaa Oulun vanhinta kivirakennusta, myös komeaa keltaisena hehkuvaa vaahteraa, sekä vankilan porttia ja ovea, ja silloin viereeni tupsahtaa perjantaiaamupäivän ulkoilija, tällä kertaa vähän nuorempi, eikä nousussa, vaan päin vastoin vähän laskussa…

– Mikä siinä vankilassa niin kiinnostaa? Että kuvatakin pitää?
– No tuo arkkitehtuuri. Eihän Oulussa juuri tällaisia komeita punatiiliarakennuksia muita ole.
– Niin ei, tuo on muistaakseni tehty joskus 1800-luvulla.
– Niinhän se on. [valm. 1885] Komea rakennus se on.
– On se sisältäki. Oon ollu sielä.
– Yhy. Olikko kauankin?
– Neljä vuotta, mutta ku olin kiltti poika nii pääsin tuonne toiseen siipeen. Sielloli telekkkarit ja sain opiskella ja semmosta. Ekkö haluais mennä sisälle kuvvaamaan?
– Voishan se olla mielenkiintoista.
– Kyllä sinne pääsee…
– No miten, ootko sinä ajatellu pysytellä nyt tällä puolen?
– Joo, nyt vaan sattu nuo nelikymppiset ja tuparit venähtää. Ihan vaan juhulinu oon. En mää ennää tuonne mee.
– Se on varmaan hyvä päätös.
– Näytäkkö siitä kamerasta minkälaisia kuvia tuli? – No oho. Sehän on hieno.
– Kiitos, ja hyvvää jatkua sulle.
– Sammoin. Komia syksy nyt on.

Ja iltapäivällä sitten ihan erilaista seuraa, ihan parasta ja rakkainta seuraa, kun oli Apsu-mummi -iltapäivä ja aika humputtelulle. Kolmannen kerran kävimme Tietomaassa. Nyt on käyty puolen vuoden välein, ja onpa jännä kyllä katsella ja kuunnella, miten pieni kiinnostuksensa, kyselynsä ja kommenttinsa asettelee. Melkein kolmituntinen siellä vierähti, ja ikävä oli pois lähteä. Ja mummi sortui lahjontaan, tikkari ja pikkuinen lentokone käytiin museokaupasta ostamassa, jotta lähteminen olisi helpompaa.

Sitten aulaan pukemaan, ja tuulikaapissa Apsu pysähtyi: ”Mikset sanonut tätille kiitos ja näkemiin?” – Siinä sitten selittelemään, että sanoin jo kun lähdettiin museokaupasta.  – Olis pitänyt vielä sanoa.