Tänään on ollut äidin kesälomamatkan aika. Olen pitkin kesää koettanut houkutella häntä ulos, vaikka vain autoajelulle, ehkä piipahdus torikahvilassa. Käydessäni tiistaina – jolloin luonaan oli ihan sietämättömän kuuma – yksinkertaisesti vain ilmoitin, että tulen tänään (torstaina) aamusella hakemaan: haen ensin kaupasta, torilta ja hallista ruokaa ja sitten hänet Caritaksesta ja suuntaamme kesälomamatkalle meidän pihalle. Ja niin tein. Ja koko päivän mittaisen kesälomamatkan äiti sitten tekikin.
Istuttiin kolmisin pihalla melkein koko päivän, laitoin ruokaa, katseltiin vanhoja kuvia ja Koiviston kartoja. Syötiin sitten ja kun illan tullen vein lomailijan takaisin kotiinsa, oli kovin väsynyt, mutta tyytyväinen, että oli suostunut lähtemään.
<3 Joskus äidit tarvitsevat tomeria tyttäriä. Aika monestikin.
Kyllä tarvitsevat. Kunhan itsekin sen muistaisi sitten, kun on aika. Mutta kyllä me ainakin niin on tyttären kanssa sovittu, että muistan. 🙂
Aika ajoin havaitsen, kuinka sitä vihan/avuttomuuden sekaisten tunteiden keskellä katsoo omien vanhempiensa ikääntymistä. Tuo ajoittainen ”vihan” tunne johtunee siitä, että kait sitä ajattelee/ pelkää itsensä yhtä avuttomaksi wanhana, jos sinne asti koskaan edes pääsee:(. Tyhmäähän näin on asiaan suhtautua, mutta . .
Olenpa mahdottoman iloinen ”avautumisestasi”. – Minä en ehkä puhuisi vihasta, mutta avuttomuudesta ja pelosta ja omasta tyhmyydestä ja haluttomuudesta osallistua ja ajatella ja pelätä… Eikä tämä kaikki ole ihan helppoa. Ja ehkä suurin juttu on se pelko ”omasta itsestä”. Mutta päivä kerrallaan… ja jokaisesta päivästä on syytä pitää kiinni, vaikka välillä pelottaakin tai on huonoja tunteita…