Tänään pestessäni räsymattoja pihalla huomasin ajattelevani, että olen – vihdoin, ainakin osittain – siirtynyt omassa aikakäsityksessäni sykliseen ja tehtäväsuuntautuneeseen ajatteluun. Olen hiljalleen luopunut ajan mittaamisesta tunteina ja kalenteriin merkittyinä ”ajankohtina”. Olen palannut ”agraariseen” aikakäsitykseen, jossa päivien kulun ja työn tai muun tekemisen määräsi valon määrä ja vuodenaika.
Nyt kun yliopistosta lähdöstä on jo kolme vuotta, Tornion ammattiopistossa kaksivuotinen koulu loppui vuosi sitten ja olen vuoden vain ollut, niin en enää (juurikaan) ajattele päiviäni työn ja vapaa-ajan vuorotteluna, en loma-aikojen ja lukukausien kautta; nyt on kesä, ei kesäloma. Ja minulla on projekteja ja reissuja ja mökillä oloa.
En useinkaan enää tiedä tarkalleen, mitä kello on; on vain ilta tai aamupäivä, on aika mennä nukkumaan (mikä nykyisin arkisinkin vaihtelee hyvin paljon klo 21 ja 01.00 välillä) tai on aika ruveta laittamaan ruokaa. Enää minulle aika ei ole tasan klo 18:22 tai tasan klo 9.15 ja kahvitauko tai klo 14.15 ja palaveri.
Oletkos ajatellut, onko sinun aikakäsityksesi lineaarinen, eteenpäin katsova ja tulevaan suuntaava vai onko se enemmän syklinen, vuodenkierron mukainen, toistuva, ei välttämättä samanlaisena, mutta kuitenkin ympyrää, jonkinlaista kehää kulkeva? Tai soljuvatko päivät, tunnit, yksi kerrallaan isommasti ajattelematta?
Pohdin, tutkin ja kirjoitin näitä aikakäsitysjuttuja ja niiden muutoksia paljonkin väitöskirjassani, luennoilla ja parissa artikkelissani. Alla pieni pätkä siitä… minusta se on aika mielenkiintoista.
Taloushistorioitsija E. P. Thompson toteaa, että talonpoikaisyhteiskunnissa ajankäsitys oli tehtäväsuuntautunutta. Tällä hän tarkoittaa sitä, että työ ei vaatinut tiettyä aikaa, vaan tietyn tehtävän suorittamista: vilja oli kylvettävä, verkot koettava, katto korjattava, lehmät lypsettävä. Hänen mukaansa agraariyhteisössä ei juuri erotettu “työtä” ja “elämää”. Tällaisissa yhteisöissä toisaalta ihmisten välinen kanssakäyminen ja toisaalta työn tekeminen olivat sekoittuneita. Työpäivän pituus määräytyi vuodenaikojen ja niistä riippuvaisten elinkeinojen mukaan. Sadonkorjuuaika merkitsi pitkiä päiviä, kun taas talvella päivänvalon lyhyt aika vei mahdollisuuden tehdä edes puhdetöitä kovin monta tuntia. Työ jaksottui kausittaisesti; kiivaammat työnteon kaudet ja luppoajat vaihtelivat.
Kemijokisuuhun, kuten monille muillekin Suomen paikkakunnille, uudenlaisen agraariyhteisön vuosisataisesta aikakäsityksestä ja työnteon aiemmasta tavasta poikkeavan päiväjärjestyksen toi ensimmäisenä sahateollisuus. Teollisuustyö toi yhteisöön kelloon sidotun työajan, josta olivat riippuvaisia nimenomaan sahoilla ja satamissa, ja myöhemmin myös sellutehtaissa, työskennelleet. Sen sijaan tukki- ja metsätyöt olivat ajankäytöltään paljolti sellaisia kuin agraarisessa elannonhankinnassakin oli. Uittoaikana oli “luonnollista” tehdä töitä aamusta iltaan, päivästä toiseen niin kauan kunnes työ oli tehty, tehtävä suoritettu. Metsätyöt olivat myös kausiluontoisia, tiettyyn vuodenaikaan ja sesonkiin sidottuja, samoin kuten kalastus tai maanviljelys olivat vuosisatoja olleet. Vuorottelussa näiden eri elinkeinojen välillä agraarinen yhteisö eli vuoden- ja vuorokaudenaikojen rytmissä, vain pyhien ja juhlien katkaistessa arjen. Ja kuten muistitietoaineistossa todettiin “juhlapyhistä huolimatta kaikki työt oli tehtävä.” Lehmät oli lypsettävä, pyydykset koettava. Sahatyö sen sijaan oli jaettu työvuoroihin, kellonaikoihin, ja se jatkui – ainakin periaatteessa – ympärivuotisesti samanlaisena. Eri asia sitten on, kuinka paljon Kemin maalaiskunnan maataloudesta elantonsa saaneet tästä tiesivät tai välittivät tai vielä vähemmän muuttivat omia aikakäsitteitään. Lähteitä asian selvittämiseksi ei ole, mutta toisaalta kun itse maatalouden työnteossa ja -muodoissa olosuhteet eivät muuttuneet, on vaikea nähdä, miksi talollinen tai mäkitupalainen olisi päivä- ja vuodenaikarytmiään juuri muuttanut.
On muistettava, että uudenlaisen aikakäsityksen esiintuominen ei ollut vain teollisuustyöhön liittyvää, vaan yhteiskunnassa oli tapahtumassa muutakin, mikä tuli muovaamaan ihmisten aikakäsityksiä, eikä näistä vähäisin ollut kansakoulujen tulo maaseudullekin. Koulupäivä alkoi ja päättyi tiettyyn aikaan, se oli jaettu lukujärjestyksellä eri jaksoihin, koulussa lapset oppivat erottamaan kouluajan ja vapaa-ajan.
Monet koulukkaat asuivat kortteerissa, joten heille vuosikin rytmittyi eri lailla kuin aiemmin; lomajaksoina kotona asumiseen ja lukukausina lähtemisessä kouluun ja koulukortteeriin, joko koulun asuntolaan tai tuttavien luo, lähelle koulua.
Rautatien tulo ja junaliikenteen alkaminen merkitsivät 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kelloon sidottua liikkumista, joka oli otettava huomioon. Virastot ja liikkeet olivat auki tiettynä kellonaikana, kyläkaupassa voitiin asioida suunnilleen silloin kuin sopi, mutta kaupungissa oli jo erityistavaroita myyviä liikkeitä, joissa oli käytävä määrättyjen kellonaikojen välisenä aikana.
Tunti käsitteenä tulee tiimalaseista, joita oli kirkoissa. Saarnan pituudeksi määrättiin tiima (= tunti) jo 1400-luvulla.
Kyllä tästäkin tekstistä näkee, että kyseessä on historiaan perehtynyt (hurahtanut:) henkilö.
Onneksi näkee; ois noloa jollein aiheesta väitöskirjankin tehneen tekstistä ei näkisi. 🙂
MIetin mistä maalla tiedettiin lähteä ajoissa kouluun, joka kuitenkin alkoi , täytyikin alkaa kun lapsia oli eri taloista, varsin täsmällisesti. Mistä otettiin siihen taskukelloon aikamerkki, yhteinen aika? Oliko kaikissa taloissa – tai riittävän monessa – jo 1920-l kello? Rautatie junan äänineen ei auttanut kaikkialla, eikä maalla ollut tehtaan pillejä.
Hyvä pohdinta.
Kyllä se kello 1920-luvun kodeissa yleensä oli. Ja kirkonkellohan se ajan näytti. Tai ”kuulutti” ainakin pyhäaamuisin.