Kulleroiden ja korvasienten aikaan

Kullerot. Nuo pohjoisen ihanat tienvarsikukat.

Ja minähän en keltaisista kukista pidä. Paitsi auringonkukista, narsisseista, tulilatvoista, ties mistä kaikista … ja kulleroista!

Eilen kotoa lähtiessä tienvarret olivat keltaisenaan voikukkia, sitten tupasvilloja, Simossa jo kulleroita, joita jatkui Sodankylän pohjoispuolelle asti, – enemmän kuin koskaan, ja sitten myös punaisia apiloita ja siankärsämöitä. Jossain välissä jo vähän koiranputkiakin. Kaikki etuajassa. Ja ainakin kulleroita enemmän kuin ikinä olen nähnyt. Ihan keltaisenaan tienpientareet varsinkin vesien lähellä.

Kulleroita poimin mökille tuotavaksi jo Peuran kahvitauon yhteydessä. Vähän ovat jo yli.

Mökkisunnuntaiaamuna kaurapuurokipposten äärellä pohdimme minne tänään suunnataan, mitä tehdään? – Juuri tämä on elämässäni nykyään, ja varsinkin täällä pohjoisessa, niin mukavaa, että aamulla voi päättää mitä tehdään. Noh, kun kerran oli luvannut tälle päivälle vielä aika sateetonta ja suhteellisen lämmintä (+ 10 – 15 C) säätä, niin päätimme yhdistää korvasienten etsinnän ja pienen patikoinnin. Siinä se aamupäivä meni.

Melkein kolmetuntinen tunturissa ja tuomisina muutama litra korvasieniä. Juuri niin kuin oli toivottukin. Jossain välissä satoi puolisen tuntia vettäkin, mutta minulla repusta viitta ja Pehtoorilla ”tarpeen mukaan vedenpitävät kamppeet”.  Siis ei isompaa huolta sateesta. Mikä kylllä oli metsällekin ihan hyväksi. Kovin on täälläkin kuivaa. Mutta ei niin kuivaa, etteikö sieniä olisi, 😉 .

Iltapäivän aluksi päätimme ajella Kaunispäälle lounaskahville ja -kaakaolle. Vähän oli minulla kuvausodotuksia, mutta ainoa kelvollinen otos on pilvestä, joka näytti makaavan juuri meidän mökin päällä. No siinä se päivän makasi, satamatta.

Pihapiirissä ja vanhan mökin, Tuulentuvan, hyvin alustavassa siivouksessa (huomenna jatkuu), sekä sienien ryöppäyksessa kului iltapäivä. Korvasienten käsittelyssä menee enemmän aikaa kuin etsimisessä ja poimisessa. Mutta on se sen väärti.

Ja nuorison kanssa viesteillessä. Heitähän tietysti ikävä, ja hassu tunne oli se, kun Pieravaaran juurella metsässä yhtäkkiä kaipasin Maisaa. Maisasta oli nuoruusvuosinaan hyvää vauhtia tulossa erinomainen korvasienikoira ja hän piti minustakin aina huolta: haki mukaan laumaan. Tänään ei kukaan hakenut, ja niinhän taas kerran olin hieman ”sivussa”. No mutta suunnilleeen kartalla. Ja yhtämatkaa sitten palasimme möksälle.

Pitkän kaavan mukaan tein meille safkaa, punaviinipullonkin avasimme (uusi Valpolicella oli kyllä ihan erinomaisen hyvää. Sopi Agnus-fileiden ja korvasienikastikkkeen kanssa vähintäänkin erinomaisesti). Ja voin kyllä suositella melkein mille tahansa kesän (grilli)ruoalle. Juhannusviiniksi?

Tunturiin en tänään ottanut kameraa, ja kylläpä oli vaikeaa kulkea. Niinpä sitten puhelimen kameralla koetin ottaa kuvia (kaikki tämän postauksen kuvat järkkärillä, ei puhelimella) . Ja tein eka kertaa elämässäni (surkean) videon yhdistellen monia kännykuvia Ja lähetinpä sen sitten Instagram-tililleni. Ei ole mun juttu tuo,… Huomenna taas oikean kameran kanssa touhuissa, vasen käsi on jo liki särytön! Nyt purolle! Siellä paistaa aurinko!