Helmikuun sunnuntaina elämä on!

Ihan on yliarvostettua sellainen helmikuussa etelän lämpöön lentäminen. Ei tarvi ihminen etelän aurinkoa, jos kotikaupungissa on sellainen valon määrä kuin tänään Oulussa on ollut. Ihan turhaan mekin vuosi sitten juuri 18. päivä helmikuuta lennettiin Lanzarotelle patikoimaan ja luppoilemaan. Ihan turhaan. Sanoo kettu pihlajanmarjoista… Tottahan nytkin kelpaisi tepastelu jossain lämpimässä, vähemmän kristallisessa kelissä.

Mutta. Kyllä tänäänkin on hyvä olla Oulussa, olla kotona. Ulkoilla ja tehdä pikkuperheelle ruokaa. Olla vailla isoja tekemisiä, luppoilla kotosalla. Sellainen ”elämä on” -fiilis on ollut, varsinkin aamupäivän pitkällä lenkillä, raikkaan kristallisessa säässä. Sen verran verkkaan puolitoista tuntisen liikuin ja kuvailin, että lämmittävästä auringosta ja vähintäänkin tuhdista vaatemäärästä huolimatta alkoi puoleltapäivin jo palella, joten oli kaupan kautta siirryttävä Festan keittiöön valmistelemaan päivällistä. Saatiin Apsun serkkukin pitkästä aikaa ruokapöytään. Ja vaikka serkku on pojalle hyvin tärkeä, ei mummi sentään jäänyt ilman haleja ja lukuseuraa…

Ulkoilmassa sinisen sävyt pastillista kirkkaaseen; vastavalon lämpö ja lumen puhtaus tekivät hyvää… Hiljaista, kaunista, turvallista, omaa, tuttua, helppoa, — niin paljon hyvää.

Sitä minä mietin, että mihin tuon pupun taival päättyi? Mihin se meni? Lähti lentoon?

Ainolan puistossa, Hupisaarilla, on menossa suuri purojen, lampien ja ojien ruoppaus – ensi kesäksi puiston on määrä on entistäkin kauniimpi, veden virtauksen vuolaampaa – joten nyt siellä on paikoin aika karun näköistä. Mutta Silloilta Pikisaareen maisema talvisen kaunis.

Aamupäivän kipakassa kelissä oli aika vähän kanssakulkijoita. Kauneuspadolle kuitenkin jotkut olivat rohjenneet…