Kaikkea yritin. Yhdessä tehtiin pakastimen sulatus, jääkaapin pesu, petivaatteiden tuuletus, imurointi, takan hiililokeron tyhjennys, pintojen pesua ja pyyhkimistä, vähän pyykkiäkin, mutta eihän nuo riittäneet mihinkään, vaan puolelta päivin oli annettava periksi, sijaistoiminnot loppuivat ja eikun hiihtämään. En millään olisi viitsinyt. Ja kun oli muka vähän pilvistäkin.
Ja kyllä oli surkeaa räpeltämistä tänään. Ei mitään lennokasta menoa. Voiko olla maitohapoilla jo puolen kilometrin jälkeen? 😀 Mutta sää!! Aurinko alkoi paistaa heti ladulle päästyäni, ja kuinka kaunista onkaan! Tämä kirkkaus. Valot ja värit.
’
Iltapäivällä sitten ajelin Kaunispään huipulle pakkaantuneena untuvaan, villlaan, bambukerrastoon, vinkkeleihin, kädenlämmittimiin etc. Vakaana aikeena ja toiveena saada kuva kuunpimennyksestä. Edellisen kerran olen sen nähnyt Kioton asemalla syksyllä 2015. Ja nyt en siis nähnyt. En suinkaan ollut ainoa, joka oli tunturin laella kameran kanssa; pari bussilastillista turisteja kävi katsomassa myös. Auringonlasku toi taas halon taivaalle. Mutta kuunpimennys jäi horisontin yläpuolen sinisen pilviharson taakse…
Klikkaa oikean palstan instagram-kuva isommaksi! Jotain korvaavaa kun ei ole kuunpimennyskuvaa. 😉
Wau noita latuja ja kelejä. Mieleni minun tekevi . .
Onhan täällä hienot ladut, ja niitä on paljon. Usein hyvät kelitkin. Ja vaikkei ole hiihtokuntoakaan, niin hienoa on hiihdellä.
No nyt ”tunnelmakaverin” terveiset täältä vieropalkisilta…aina yhtä nihkeää se hiihtämään lähtö.Toveri sanoo,että kun sata kilometriä on hiihdetty,niin kyllä se sitten tuntuu jo hyvältä…Usein se onkin niin,mutta alku aina hankalaa,ja kädet jäätyy ja suksi ei luista ja mäet on isoja ja silmät valuu ja pipo on silmillä…ja mitä niitä nyt on?
Onnea matkaan ja hienoja kuvia kuiten,kiitos niistä!Suksi,suksi ei luista mihinkään…
Tervehdys vieropalkisille, tiedätkös täällä on nyht helppo tilanne, kun on sen verran paljon pakkasta (- 27 C) ettei tarvi keksiä edes tekosyitä lähtemättömyydelle. 😉