Otin eilen illalla kirjahyllystä yöpöydälle Mika Waltarin ”Joulutarinoita”-kirjan. Siinä on vähän alakuloisia, viehättävän vanhanaikaisia tarinoita, novelleja. Niiden myötä vaihtuu vuosikymmenet ja elämänmeno hetkessä ihan toiseksi kuin todellisuus. Minulla on ollut se kirja 40 vuotta. Siitä en halua luopua. Vaikka yhtäkään tarinaa en joulun aikoihin lukisi, niin kirja on kuitenkin esillä. Sekin on osa jouluani.
Otin samaan pinoon myös pari, pientä, paljon vähemmän alakuloista kirjaa: Maija Paavilaisen ”Lahjakirjan” ja ”Joulukirjan”. Ne minä jo eilen luinkin. Ensimmäisen kerran tänä vuonna. Ne on hauskoja, viisaita, välittäviä, – ehkä vähän uskoviakin, mutta en anna sen häiritä. Niissä on oikeasti välittämisen ja huolehtimisen ajatuksia, nauramista itselle. Niistä pidän paljon.
Ja neljäs kirja on Mark Levengoodin kirjanen ”Ystävä sä lapsien anna villoja”, jossa on esikoululaisten vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Yhdeksän vuotta sitten, jolloin meillä molemmat lapset asuivat viimeistä joulua kotikotona, olen siitä lainannut muutaman ”aforismin”.
Nyt sitten vain tämä yksi:
Jouluaatto on Jeesuksen syntymäpäivä, mutta hän on muuttanut taivaaseen, niin että joulupukki ei tiedä, minne lahjat pitäisi viedä. Siksi hän antaakin ne lapsille.
Madeleine 7 v.
Sopii tähän päivään, sillä posti toi kotiovelle tänään yhden lahjapaketin, jossa on joulun melkein tärkein lahjani pikkuperheelle. Paketti oli ollut hävöksissä (mistä en onneksi tiennyt), mutta löytyikin tuolta parin tien takaa jostain väärästä osoitteesta. No mutta ”happy end”: paketti on nyt täällä.
Postissa piti silti käydä tänäänkin, ja toimia itsekin postinkantajana. Kävelin Linnanmaalle ja palautin ekstyökaverille vanhan, pienen taulun, josta olin ottanut kuvia ja retusoinut digikuvan ja hommannut uuden printin. Kuva oli kyllä kovin haalistunut ja pinta vaurioitunutkin, mutta aika hyvin sain sen pelastetuksi.
Kun kerran Linnanmaalla olin, kävin yhden jos toisenkin huoneen ovenpielessä tai peremmälläkin tovin vaihtelemassa kuulumisia, päivittämässä tietoja yliopistomaailman muutoksista, nykymenon tuomasta ahdistuksesta, kevään yyteitten jälkeisestä kovin kurjalta kuulostavalta tilanteesta. Tilanne ei kuulostanut hyvälle, mutta kavereita oli tosi mukava nähdä, vaikka aika vähän siellä paikalla sattui ketään olemaan.
Ja ”oman vakkariluentosalini” ohi kävellessä jouluviikon, lomanalusfiiliksen muistuessa mieleen, sellainen ”paras työ, tehty työ” -olo saivat aikaan ihan seitinohuen kaipuun luennoimaan ja pitämään vastaanottoa, kaipuun opinto-ohjaus- ja gradusessioihin. Mutta se oli toki vain hetken viipyilevä häivähdys menneeseen ja mukaviin muistoihin…
PS. Huomenna joulukalenterini luukussa joulun ”kirjallinen” osuus jatkuu: yksi maailmanhistorian paras jouluruno!