Silta yli synkän virran
Yöpöydän kello 3:52.
Miksi aina tuo tuo *:52. Joko 12:52, 01:52, 02:52, 03:52, 04:52 mikä on kaikkein pahin. Silloin ei todellakaan ole enää mitään järkeä, toivoakaan, yrittääkään enää nukahtaa. Mutta 3:52 taas kerran.
Menenkö vessaan? – En, koska viimeistään sitten herään niin, etten nukahda enää ollenkaan. Ja puolen tunnin jälkeen on kuitenkin mentävä. On pakko!
En aukaise silmiä, päätän jatkaa typerää unta, ihan sama vaikka painajaista, kunhan nukun. Nukkuminen on hyväksi, tarpeellista.
Kieltäydyn ajattelemasta typeriä, niinkuin vaikka, miksen tehnyt sitä taikka tätä. Tai että ne kaikki on kuitenkin tehtävä viimeistään huomenna. Hyvänen aika, viimeistään!
Mietin, miksen lähde silittämään. Mietin, että sehän oli ennen, lasten ollessa pieniä, työelämän ollessa kiihkeintä, hyvä keino käyttää aamuyön valvomisen tunnit hyödyksi: turha pyöriä punkassa ja miettiä syntyjä syviä, joten todellakin on parasta lähteä tekemään jotain hyödyllistä. Siis ota kamppeesi ja lähde kodinhoitohuoneeseen ja silitä! Se on usein ollut myös hyvä nukahtamiskeino: lähdet silittämään tai nukahdat! – Usein nukahdat.
Melarest! Minulla on yöpöydän laatikossa Melarestia! Sehän se auttaa nukahtamaan. Mutta jos otan sitä, olen aamulla uninen, ja olisi tehtävä sitä sun tätä. En ota vielä. Yritän syvähengityksellä nukahtaa: sisäänhengitys nenän kautta laskien seitsemääntoista ja uloshengittäen suun kautta laskien laskien seitsemään ja siitä jatkuu …. ja jatkuu ja jatkuu ja pian hyperventiloin! Kaukana mistään nukahtamisesta.
Nyt on jo mieskin hereillä ja kulkee keittiöön; toisipa minullekin vettä ja suklaata. Yösuklaa, sehän se auttaa usein juhlinnan jälkeisinä öinä. Mutta kun ei ole juhlittu! Pian mies taas nukkuu, onneksi ei kuorsaa. Minäkin yritän nukkua. Taas.
Otan hammaskiskon pois; nyt on loma siitä kapistuksesta ja nukun! Hah! Itseasiassa ilman kiskoa on vaikeampaa nukkua, koska puren hampaat murusiksi.
Ehkä sytytän lampun ja luen vähän aikaa sen sijaan, että miettisin kaiken maailman typeryyksiä? No mutta jään kuitenkin kirjaan koukkuun, – – se kun kertoo lapsuuteni Koskelankylästä, 50- ja 60-lukujen mielenmaisemastani. Sekö se juuri on syynä noihin valveuniin? Siis en lue.
Haen kuitenkin keittiöstä mehua, otan kaksi melarestia. Olohuoneen kaappikello lyö viisi. Mietin, että olisiko sittenkin viisainta nousta? Minähän voin nukkua päikkärit! Juhuu! Minun ei tarvitse olla koko päivää tiitteränä, ei opettaa, ei lukea, ei istua kokouksissa, mutta hei! Ne omakuvat! Ja entäs se seuraava tutkinto! Entäs jollen VIELÄKÄÄN saa sitä läpi. Ahistus, ja yhtäkkiä tarve lähteä kasaamaan studiota juuri NYT.
Tässä vaiheessa olkapään särky on tosiasia. Juuri nyt, monen päivän ja yön jälkeen se iskee juuri nyt voimalla. Vai kuvittelenko vain? Eiku oikeasti särkee olkapäätä ja vähän polveakin, – ja sitten huono omatunto kun en ole pariin päivään käynyt lenkillä. Ja sitten heti perään lista kaikista muista tekemättömistä jutuista. Liskoja ei onneksi näy, mutta huono olo on.
Kieltäydyn katsomasta kelloa.
Puolikuuden kellonlyöntiä en kuule, tai en muista. Hyvä. Ja aamupuolikahdeksalta olen aika valmis aloittamaan päivän.
Ja hyvä päivä tämä on ollut. Aika hyvä
Ceydon Toppilan Möljällä oli uhmakkaana kuin valmiina lähtemään merelle. Poloinen.