Tuntemattoman jälkeen

Kävimme katsomassa Tuntemattoman.

Olen nähnyt Edwin Laineen elokuvan ensimmäisen kerran jo lapsena, luulen, että olin 10-vuotias kun itsenäisyyspäivänä sain sen äidin kanssa katsoa. Ainakin osia siitä. Muistan vielä muutamat kohtaukset ja niiden aiheuttaman pelon tai jännityksen.

Kirjan luin joskus lukioaikana, jolloin luin ihan mahdottoman paljon muutenkin, ja nimenomaan kaikkia klassikkoja ja nimenomaan historiallisia romaaneja. Leffan olen katsonut monia kertoja uudelleen, kirjankin lukenut uudelleen ja kun muutama vuosi sitten ilmestyi Linnan sensuroimaton Sotaromaani harpoin senkin läpi. Ja olen kuunnellut äänikirjan. Mollbergin ohjaamaa Tuntematonta en ole nähnyt.

Se, että tiesin, mitä elokuvassa ”tapahtuu”, miten siinä käy, vaikutti varmasti katsomiskokemukseeni.

Ensinnäkin se oli minusta hyvä elokuva. Tavattoman hyvä. Sitä tarvitaan. Nyt olen tätä mieltä, vaikka silloin kun leffan tekoaikeista ensimmäisen kerran uutisoitiin ja nimenomaan osana Suomi 100 -juhlaa, olin aika lailla eri mieltä. Kun olen, edelleenkin, sitä mieltä, että Suomi 100 -juhlavuodessa on suhteettoman (paino sanalla suhteettoman) paljon korostettu talvisodan ja jatkosodan merkitystä Suomen itsenäisyydelle, – kyllä, kyllä ne olivat ratkaisevia itsenäisyyden säilyttämisessä, mutta eivät itsenäistymisessä. Suomen sisällissota, vuoden 1918 sota (jota nimitystä historiantutkimuksessa nykyisin yleisimmin ja hyväksytyimmin käytetään), vapaussota, kansalaissota oli itseasiassa ratkaiseva Suomen itsenäistymisprosessissa, viime sodat sen säilyttämisessä. No mutta se tästä paatoksesta. Siis tämä Louhimiehen Tuntematon tarvitaan tässä ajassa.

Kuten moni muukin, olen samaa mieltä, että vähän vähempi dynamiitin käyttö olisi riittänyt, vähän vähempi räiskintä olisi riittänyt, eikä sodan mielettömyyden perillemeno olisi yhtään kärsinyt. Tosin mietittiin, että onko niin, että nuoremmille sukupolville pitää tällaista olla?

Sodan raakuus, julmuus, järjettömyys ei jäänyt epäselväksi. Kun ei jää kirjassa, eikä Laineen versiossakaan. Se, mikä tässä uusimmassa oli erityisen hyvää ja koskettavaa, oli se, että hienojen näyttelijäsuoritusten ja tietysti ohjauksen myötä pelko ja ahdistus tulivat lähelle. Kuoleman pelko, sodan pelko, oman heikkouden pelko. Elokuva on rauhan elokuva, tai ainakin hyvin sodanvastainen elokuva. Sankareita ei ole. On vain (nuoria) miehiä, jotka suhtautuvat ja selviävät sotaan ja sodasta hyvin eri tavoin.

Louhimies on tuonut valkokankaalle myös jatkosodan kotirintaman, mikä minusta – luonnollisesti – on erinomaisen hyvä asia. Ne pätkät olivat minusta vain jotenkin päälleliimattuja, tai vähän kuin jostain toisesta elokuvasta, ne olivat paikoin liki idyllisiä. Mutta parempi niin kuin kokonaan ilman. Uskonnon asemaa on elokuvassa vähemmän kuin kirjassa, tai ainakin minusta tuntuu siltä.

Elokuvassa on jotain anakronismeja ja ”virheitä” ajankuvaan ja kuulemma myös sodankäyntiin liittyen, mutta enpä juuri huomannut, enkä piitannut. Ainoa, mikä olisi kuitenkin hyvä muistaa, että näyttelijät ovat liian vanhoja, Niin hyvin kuin nämä Putouksen näyttelijät ja erityisesti Eero Aho näyttelijätyönsä tekivätkin niin vanhojahan he ovat siihen nähden, minkä ikäiset poikaset Petroskoin valtasivat. Mutta toisaalta: olisiko 20 – 25-vuotiaita näyttelijöistä ollut tekemään tuollaisia rooleja noin hienosti. – Tuskin.

Minä hieman ihmettelin, etten itkenyt. Jännitin kylläkin. Varmasti juuri se, että tiesin … Eniten minuun on kuitenkin vaikuttanut äänikirja. Veikko Honkasen lukemana/ääninäyttelemänä kirja on hyvin intensiivinen, hänen dialoginsa murteineen kaikkineen jättävät omalle ajattelulle tilaa, ja Dolby-äänet ja tärinä, popcornin tuoksu ja värit puuttuvat, mikä saa tuntemaan enemmän. Ainakin minut.

Luin jostain arvostelusta tai kolumnista mielipiteen, että elokuvan kuuluisi kuulua lukion ja muun keskiasteen koulutuksen opetusohjelmaan; en pidä huonona ajatuksena.