Sunnuntaiaamuun herättiin hieman repaleisen yön jälkeen. Minähän se kuvailin yhden jälkeen yöllä kuuta. Mutta en kuitenkaan ollut se, joka ensimmäisenä häiriön aiheutin: pihalla, pari kerrosta alempana kun on pingispöytä ja neljä nuorta olivat baarista palatessaan keksineet ruveta pelaamaan… Heittäydyin kukkahattutädiksi, tai paremminkin pyjamapatikoijaksi, joka kävi parvekkeelta varovasti huhuilemassaa ”Hey you, we try to sleep!” Vähän auttoi ja muutama minuutti myöhemmein joltain toiselta parvekkeelta käytiin komentamassa reippaammin,… ja nuoret häipyivät jonnekin. Onnistuimme mekin nukahtamaan uudelleen.
Mutta minä – taas kerran – mietin, miksei kukaan opeta nuorille ja sitä kautta myös aikuisille, että hotelleissa on paljon ihmisiä, joista moni haluaisi nukkua, ja että käytävillä ja parvekkeilla – tai pihalla pingispöydillä toisten parvekkeiden alla – ei meuhkata yöllä. Tästä voisin kirjoittaa, kukkahattutäteillä, närkästyä, tapakouluttaa, kasvattaa paljonkin! Mutta nyt olkoot!
Aamulla reppujen pakkaus: meillä mitään karttoja ole, mutta kohti Bionovan vuoristoa! Onhan meillä kokemusta kartatta patikoinnista mm. Madeiralta. Huoh! EIkö ihminen koskaan opi!?
No mutta lähdimme jo yhdeksän aikaan, joten aikaa pieniin harharetkiinkin oli…
Siispä liki Makarskaan asti ajoimme ja sitten kohti Biokovan vuoria. Nyt kun olemme siellä käyneet, siellä ajelleet, siellä patikoineet on kunnioitus noita takana olevia vuoria kohtaan ihan erilainen kuin ennen tätä päivää.
Näimme pahoja pensas/metsäpalojen jälkiä…
Toki täälläkin on jo ruska. Varsinkin jos noustaan yli tuhanteen metriin…
Mutta olihan siellä korkealla viljelyksiäkin. Ja muutama talo/viljelys, joita minä ihmettelin kovasti.
Ja sitten me vain tepasteltiin. Yhä ylemmäs, tavoitteena nähdä kauas, ehkä Italiaan asti. Tavoittehan täytyy olla, … pilvet hieman varjostivat tunnelmaa, mutta kylmä ei ollut, ei tuullut kuten usein tunturissa, oli hiljaista, hienoa. Olin iloinen, että olemme oppineet etsimään reitit vuorille, oppineet liikkumaan korkealla, oppineet arvostamaan mahdollisuutta liikkua ja nähdä. Kokea ja kavuta.
Matkalla tuonne puistoon tie oli hirveä, pelottava. Minä en käyttänyt ajo-oikeuttani.
Ihan annoin luottokuljettajan hoidella sompailut, totta puhuen, eipä hänkään ollut ihan rentona näillä teillä.
Näköalapaikoilla pysähtelimme…
Sumu alkoi yli 1000 metrin korkeudessa jo olla läsnä.
Ja kun aloitimme varsinaisen patikan kohti Vosacin (1422 mpy) huippua, oli pilviä ja sumua jo paljon. Reitti ei huono, ja ylös pääsimme.
Me eihän me merelle asti nähty. Silti kannatti.
Kuvia on paljon lisää, myös ”kotimatkan” eksymisreitiltä, mutta nyt en enää kykyne mitään muokkailemaan ja liittelemään, joten matkakertomus paikkaantunee Oulussa ensi viikolla.
Huomenna aamu-uinnin jälkeen aie lähteä kohti Dubrovnikia…
Hauskaa matkailua sinnepäin! Uusia maita onkin vaikea löytää, ellei käy ”oudoissa” paikoissa 🙂 Olette kyllä mahtavia huiputtajia!
Meillä on kuule vielä mm. Irlanti ja Islanti käymättä… Ja Turkki.Sinne en kyllä haluakaan. Huomenna taas vuorille,tänään oltu pitkä päivä bussiretkellä.