Minulla oli tänään sovittu palaveri aamuyhdeksäksi. Nykyään minulla on kovin harvoin palavereita tai kokouksia. Ennen niitä saattoi pahimmallaan olla kolme, neljä päivässä. Ja nykyisin, kun on mitään tapaamisia, saatikka niitä äärimmäisen satunnaisia ´työ´meetinkejä, niin ne tahtovat olla iltaisin. Olin itse asiassa oikein iloinen, kun palaveriin kutsuja ehdotti aamumeetinkiä.
Nyt kaksi vuotta ansiotyöstä ja säännöllisistä, syksyin, keväin pitkistä työpäivistä poissaolleena edelleen herään aika aikaisin. En sentään yleensä enää kuudelta, useimmin seitsemältä, parhaimmillaan ja aika harvoin vasta kahdeksalta. Entiset arkiviikkojen tavalliset 6 – 7 tunnin yöunet ovat vaihtuneet 7 – 9 tunnin yöuniin. Se on kyllä yksi parhaista asioista, joita vapaaherrattaren elämä on tuonut mukanaan.
Mutta tänään siis kello oli soimassa seitsemältä, tosin se ei ehtinyt soida, kun olin jo paljon aiemmin suihkussa ja aamukahvin keitossa. Ja silti minulle meinasi tulla kiire. Tuli kiire, vaikka olin illalla laittanut läppäriin tarpeelliset matskut, kynää ja paperia oli laukussa, kameran laturi täynnä ja muistikortti tyhjä …
Sitä minä vaan taas mietin, miten ennen ehti? Aika harvoin olin VASTA kahdeksalta töissä, yleensä ennen, aika usein paljon ennen. Miten minä ehdin?
Enkä sitten tänään tuota yhtä oikein mukavaa ja innostavaa palaveria lukuunottamatta juuri ole mitään touhunnut, en ole ehtinyt. Apsun kanssa ollut muutaman tunnin, siinä kaikki. No, ja lenkillä kävin. Edes ”Jokaviikkoista soppaamme” en keittänyt, viikonloppuun jää sekin.
Mietin, että pitäisiköhän minun jo laittaa tänne blogin kategoriaan (oik. reunassa nuo aihealueet) uusi ”vanheneminen”- tai ”seniorikansalaisen elämänmeno”- tai ”leppoistamisen sietämätön keveys” -kategoria. Ehken vielä, – menköön tämäkin luokkaan ”Niitä näitä”.