M(inä): Huomenta 🙂 On ihana aamu.
V(irastomestari): Kesähuomenta … Niin on.
M: Olisin niin hyvin voinut jäädä ulos. Sisälle tuleminen ei oikeastaan innosta… Ahistaa tämä huono ilma…
V: Ymmärrän. Minäkin olisin.
M: Vaikka hyvähän se on, että on töitä.
V: Niin ja tykkäät kuitenkin. Kyllä se tästä.
Kuinkahan monena elokuun – ja kesäkuun – aamuna kävin oheisen kaltaisen dialogin Linnanmaan ala-aulan virastomestarin kanssa? Aika monena.
Tuli vain tänä aamuna taas mieleen. Tänä aamuna jolloin ei tarvinnut mennä sisälle. Kun kävelin pitkän lenkin, kävelin ilman sauvoja, ilman kameraa, ilman suorittamista. Nautin aamukahdeksan jälkeisestä hiljaisuudesta (työtätekevät olivat jo painuneet sisätiloihin, lomalaiset eivät olleet vielä kunnolla heränneet).
Tuli päivälläkin mieleen. Olin yhteyksissä Tornioon, kouluun, kyselin uusintanäytön päivämääriä, minä opiskelija, – merkkailin verkkaisesti kalenteriin – enköhän silloin ehdi. 😉 Silloin ei ole niin väliä, vaikka on oltava sisällä.
Kävin ”kesken työpäivän” ripsien ja kulmien värjäyksessä ja ryhdistämisessä. Keskellä päivää. Siellä kosmetologin petillä pötköttäessäni ajattelin, että tällaiseenkin minulla on nyt aikaa ja varaa, ja hymyilin itsekseni. Lähtiessäni, peiliin katsoessani kyllä totesin, että on korkea aika oppia nauttimaan päivistä ja hetkistä. Hupenevat ne kovaa vauhtia. Tässä iässä.
Iltapäivän aluksi Miniä toi iltavuoroon mennessään pojanpojan muutamaksi tunniksi iloksemme. ”Huolenpidon alle,” – kuten vielä sata vuotta sitten olisi sanottu. Me pidimme: pojasta ja huolta. Ja Apsu pompotti meitä molempia niin kuin kaksivuotiaan kuuluukin.
Perjantain iltapäivän lopulla en edes hoksannut kaivata tunnetta ”Päivä on pulkassa”, tai tunnetta, että työviikko on takana – ihan ilman moista hypettämistä oli mukava tehdä meille kahdelle ruokaa ja syödä aurinkoisen viikon perjantainakin pihalla. Karitsanjauhelihapihvit ja hunajaglaseeratut porkkanat etc. maistuivat vaikken ollutkaan viettänyt koko viikkoa sisällä syksyn opetusohjelmaan liittyviä juttuja valmistellessani.
Siinä me istuskelimme ja muistelimme telttaretkiämme Euroopassa 1980-luvun vaihteessa: 1977 Tanska, 1978 Ruotsi – Saksa – Itävalta – Italia – San Remo – Ranska – Monaco – Länsi-Saksa – Tanska – Ruotsi, 1979 Ruotsi – Tanska – Länsi-Saksa – Ranska – Englanti – Ranska – Luxembourg – Hollanti – Belgia – Länsi-Saksa – ja tulomatkalla Finnjet ja kihlat!, 1980 Puola – Tsekkoslovakia – Itävalta – Italia – Jugoslavia – Romania – Bulgaria – Romania – Unkari – Tsekkoslovakia – Puola — suunnilleen noin. Me emme reilanneet, ajelimme autolla. Pitkin poikin Eurooppaa, itää – länttä.
Ja vankkuriteltta (Balatonin rannalla aika tarkalleen 37 vuotta (!!!) sitten.
Eihän autoilijan tyttö tietenkään reilaile.
PS: Mutta kuka on tuo kuvan telttaileva nuorukainen?
Ja oliko teillä jo silloin Baijerin pyssy menopelinä?
Ei reilaillut, varsinkaan kun oli tuo 320 Bemu. Kun keväällä -76 sain 18-vuotissyntymäpäivänäni ajokortin, sovimme vanhempieni kanssa, että äitini oranssi SAAB99 olisi meidän kahden yhteinen auto. Kun kuitenkin kävi niin, ettei äiti paljon autoaan nähnyt, ostivat vanhempani minulle vuoden päästä oman auton. 😀 Se oli kyllä hyvä ja siihen ehti tulla kilometriä melkoisesti, ennenkuin sitten Pehtoorin kanssa -83 avioiduttuamme myytiin pois ja hankittiin yhteinen Nissan Sunny-farmari.
Niin tuo nuorukainen? Nuorukainen täyttää ensi viikolla pyöreitä ja me lähdemme huomenna sen kunniaksi reissuun. Erilainen roundtrip on tiedossa, ei niinkään roadtrip.
Onnittelut jo pahimman puberteetin ohittaneelle entiselle poikakaverillesi ja oikein mukavaa roundtrippiä, where ever you’ re heading!
Pääsemme oletettavasti mukaan juhlakiertueellenne tämän blokin välityksellä.
Kiitokset, välitän terveiset, ja kyllä pääsette mukaan juhlakiertueelle; juuri pakkasin pikkuläppärin, kameran, objektiivit, akut ja laturit, muistikortinlukijan ja kaikki muut blogin päivittäiseen päivittämiseen tarvittavat härpäkkeet mukaan. Minulla niiden osuus matkalaukun painosta on noin kolmannes.