Siinä se on. Minun lapsuudenkotini. Ja kotini abivuonna ja opiskeluajan alussa. Osoitteessa Koskelantie 123.
Koskelankylässä, nykyisin tunnetaan Taskilana, oli Koskilinjat OY:n tallit. Siinä vietin lapsuuteni 11-vuotiaaksi asti, jolloin perheemme muutti vajaan kilometrin verran pohjoiseen: seuraavat kahdeksan vuotta asuin Oulunseläntien (Koskelantie tuoltakin osuudelta vuoteen 1973?) uudessa omakotitalossa ja sitten muutin takaisin ”tallille”. Nyt tallit on purettu (ks. kuvat alempana).
Ensimmäiset seitsemän ikävuottani asuin tuolla vasemman siiven alakerrassa, ja sitten 1965, kun isä osti koko firman, me muutimme toiseen kerrokseen, jossa oli myös vintti. Sinne me saatiin veljen kanssa yhteinen huone sen jälkeen, kun remontti oli tehty ja pikkusisko vuoden päästä muutostamme syntyi. Siellä oli myös pieni koppero, jossa meidän ihana ”Iikku”, meidän kotiapulainen, asui.
Itse asiassa en muista kovinkaan paljon noista kodeista sisältä, mutta muistan tuosta pihasta, talleista paljonkin. Eikä ihme, että muistan: siihen aikaan me lapset olimme aina ulkona. Ja minä olin onnikoissa, tallissa, metsässä, majoissa, hiihtämässä, pelaamassa jalitsua (= jalkapallo/futis oululaisittain), nelskaa (nelimaalia), luistelemassa pienellä kentällä, jonka iskä muutamana vuonna takapihalle jäädytti tai laskemassa takapihan lumikinoksista mäkeä.
Piha ei ollut lapsille mikään paras mahdollinen leikkapaikka – tai ei siis aikuisen silmin ollut: öljyinen, pölyävä, myöhemmin öljysorainen (joka muuten repi polvet aika pahasti haavoille kun kaatui pelissä tai pyörällä), naftalle haiseva ja ympärillä oli jatkuvasti edestaas ajavia onnikoita. Mutta se oli yhteisö! Se oli Koskelänkylän iso piha, jonne tuli usein paljon lapsia, erityisesti poikia, pelaamaan, olemaan konkkasta, pelaamaan kymmentä tikkua, rossaamaan pyörillä, vaihtelemaan purkkakuvia.
Ja siellä oli kaikki kuskit ja rahastajat. Ja minä tunsin heidät kaikki: Kallinkosken Allu, Myllykankaan Iikka, Autereen Reijo, Puurusen Onni, Kaipaisen Tauno, Ritokankaan Topi, Tiivi-täti, Hurskaisen Anna-Liisa, Variksen Airi, … en minä heitä unohda. Tietysti tunsin heidät. Linja kolmosen (Koskela – Kastelli) kääntöpaikka (silloin ei puhuttu päättäreistä) oli kotipihalla. Ja muiden linjojen (60-luvulla ykkösen (Patela – Oulu Oy) ja kympin (”kellolainen”) ja sitten Ojakylän linjan (n:o 20) ) vuoronvaihdot samoin. Ja lisäksi vielä tilausajobussit. Toistakymmentä onnikkaa niitä silloin oli. Ja siellä minä jalkapallokengissä ja verkkareissa välissä heiluin kavereitten kanssa.
Tallistakin tunsin kaikki: pyöräni kettingit sain käydä itse ”voitelemassa” kun Piipon Heikki, Keinäsen Erkki ja Kankaan Erkki antoivat käyttää tippakannua. Ja ottivat joskus korjausmonttuun mukaan katsomaan, miltä onnikka näytti alhaalta päin. Sitä paitsi katsoin oikeudekseni viedä kaveritkin talliin, kun piti pyörän kumeihin laittaa lisää ilmaa: ei tarvinnut pumpata, kun tallissa oli ”automaattipumppu”, jota käyttelin sujuvasti jo alakouluikäisenä.
Polkupyöristä puheenollen: ensimmäinen päiväni ilman apurattaita näkyy minussa vieläkin. Tuossa ylhäällä olevassa kuvassa näkyy rakennuksen oikeassa reunassa liuska. Ajelin sitä alas ilman apurattaita ja siinä reunassa oli sellaisia betonirautoja tms. ja rengas osui siihen ja kaaduin, sillä seurauksella, että nelivuotiaan oikea silmäkulma aukesi kunnolla. Varhaisimpia muistojani lapsuudesta onkin, kun istuin meidän Pösön (joka sekin näkyy tuossa kuvassa keskellä) takapenkillä ja silmäkulma vuoti verta ihan mahdottomasti. Tikithän siihen laitettiin, siksipä oikea kulmakarvani on edelleen puolisenttiä toista alempana.
Mikä tuon liuskan tarkoitus oli? Sitä pitkin voitiin ajaa henkilöautot toiseen kerrokseen, jossa oli ammattikoulun autolinjan korjaamo. Yläkerrassa oli keittiö- ja ompelulinjat. Ompelulinja oli yksi syy, miksi minulla oli yksi jos toinenkin teetätetty mekko (, joita enimmäkseen inhosin lähes yhtä paljon kuin niitä rasittavia rusetteja, joita letteihini aina pienimmänkin juhlan verukkeella sidottiin!) ja veljelläni kultanappiliivejä. Keittiölinjan en muista vaikuttaneen lapsuuteeni muuten kuin, että siellä oli 15 tytön joukossa yksi ”italialaisen” näköinen (miksi minä muka ajattelin, että hän oli italialaisen näköinen?) nuori mies, poika varmaankin, ja hän aina jutteli minulle lähtiessään kotiin.
En tiedä, milloin nuo oikean siiven toinen ja kolmas kerros on rakennettu, luulisin, että jo heti 60-luvun alussa. Ammattikoulu kuitenkin lähti noista tiloista joskus 70-luvun alussa, ja niihin tuli vuokratiloja, firman konttoritiloja (minun monikesäinen työpaikkani) ja kolmanteen kerrokseen metsän puolelle tuli pari asuntoa. Yhteen niistä minä abivuonna 1977 muutin. Asuin siellä sinkkuna nelisen vuotta, – tosin loppuaikana Pehtoori bunkkasi enemmän siellä kuin vanhempiensa luona. Siellä asuin tasan 38 vuotta sittenkin, sinä vuonna kun menimme kihloihin, mutta tasan, päivälleen, 34 vuotta sitten, jolloin oli meidän hääpäivä, olimme jo muuttaneet tallilta Toivoniemeen.
Kuvan vasemmassa reunassa keskellä, ihan Koskelantien tuntumassa on onnikka (Kutterin korilla Vanaja vai sittenkin Volvo?) parkissa. Se on itse asiassa tankilla. Tankit olivat 70-luvulle asti tuossa, ja siinä samassa kohtaa kävi myymäläauto. Sitähän olenkin jo aiemmin muistellut.
Tässä kuvassa, joka on otettu joko -65 tai -66 kesällä, on minun hameeseen, lettinauhoihin ja rusettikenkiin pukeutumisen hillittömän riemun 😉 lisäksi veljeni, äidinäiti eli Tavastilan mummu ja äidin isän veli Anton-(iso)setä ja iskä (joka on kyllä niin Juniorin näköinen tai toisinpäin!!). Kuvassa näkyy ”tallien” sisäpiha: alhaalla ensimmäinen kotini, sen yläkerta, jossa asuin 65 – 69 ja sitten ihan ylhäällä keskellä opiskeluaikojen ”boksini” ikkuna.
Enpä tiedä, ketä nämä jutut nyt oikeastaan kiinnostavat, mutta näissä muistoissa eilen yhtäkkiä ryhdyin elämään, ja pahoin pelkään, että jatkan näitä vielä monta kertaa.
Mikä sitten eilen tämän nostalgian tuulahduksen ja lapsuuden, Koskelankylän ja ”tallien” historian, muistelun laukaisi. Kaikki lähti liikkeelle Facebookin Oulu tutuksi -ryhmässä julkaistusta kuvasta.
”Herrasmieshistorioitsija Eero” julkaisi ylläolevan kuvan ja kyseli, missä on entiset (vuoteen 1957) Vuolevin, sittemmin Koskilinjojen, tallit olleet.
En ole ennen tuota kuvaa nähnyt, ja kyllähän pisti liikkeelle sellaisen muistojen tulvahduksen, ettei mitään rajaa…. Kuva on vanhempi kuin tuo ylhäällä minulla olevan taulun kuva, joka on 60-luvun vaihteesta. Tässä kuvassa ei ole vielä liuskaa, ei ammattikoulun kerroksia. Mutta tässä kuvassa on paljon muuta. Tässä on mm. Komulaisten talot molemmin puolin Koskelantietä, Markkasen talo ja kuvan yläreunassa Taskilan talon rantapellot! Juuri ne, joissa me lapsena kävimme lennättämässä leijaa ja keräämässä ojanpohjilta sammakon poikasia (miksihän me niitä kerättiin? :D). Ja juuri noilla pelloilla me nyt asumme. Taskilan talon Rantapellossa. Kovin kauas en siis ole lapsuudenkodistani kulkeutunut.
Ja tässä kuvassa, oikeassa reunassa, melkein näkyy yksi talo, jossa asui perhe, jonka esikoispoika oli kanssani melkein päivälleen samanikäinen ja jonka kanssa menimme yhtä aikaa kansakouluun ja olimme neljä vuotta samalla luokalla. Jonka kanssa olin ainakin kerran yhtä aikaa jälki-istunnossa, ja oltiin siellä ”jalkaväkistä” (= hippasilla potkimalla) ja saatiin siitä hyvästä puoli tuntia jälkkäriä lisää. Jonka kanssa pelattiin jalitsua, tehtiin maja tuonne metsän reunaan ja syötiin Marie-keksejä pihalle pystytetyssä teltassa.
Ja juuri eilen, kun olin Facessa nähnyt tuon ylläolevan kuvan, vaipunut muistoihin, lähdin lenkille ja niinhän minä lenkillä juuri eilen, lähes puolen vuosisadan jälkeen!!!, tässä meidän tienoilla, näin tämän lapsuuteni leikki- ja luokkakaverin. Minä tunnistin hänet, hän ei minua. Mutta tovin juttelimme. Tuntui hassulle, mutta olipa mukava.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Minulla ei ole mitään tietoa kuka tämä poron kanssa tallin pihalle tullut ”ajuri” oli, mutta hän meitä lapsia ajelutti. Ja minä törstinä (Lapin lakki ja varmaan siellä ammattikoululla teetätetty takki päällä) istun kyydissä.
Kuten näkyy: tallin pihalla oli aina paljon lapsia.
Ja alla on kuvat lapsuudenkotini saatua purkutuomion. Vuosi on 1998. Tuossa muutaman sadan metrin päässähän tämä on. Nyt siinä on kerrostaloja…
Siinäpä melkoinen pläjäys Reijan lapsuutta ja nuoruutta, varsin mielenkiintoisesti muisteltuna ja vielä upeiden wanhojen valokuvien kera!! Noista kuuskööt- luvun linja-automatkoista itselläni on muistoissa, kuinka bussi N:o 12??? reitti kulki tuolloin vielä Toivontietä pitkin, josta me Alppilassa asuvat nousimme niiden kyytiin. Sitä oltiin alle 12v. vielä sen täytettyämmekin, lastenlipun raja kun kulki juuri tuossa 12: sta ikävuodessa.
Nuo tallit minä muistan oikein hyvin, tosin joskus Koskitietä pitkin pyöräillessäni on pitänyt ihan muistella, että millä kohtaa ne oikeastaan olivatkaan. Kuvassa Koskitie näyttää olevan vielä hiekkapäällysteinen, siitä minulla ei ole muistikuvaa, vaikka jo v.61 Ouluun muutettiinkin.
Onpa mukava kuulla että nämä höpinät jota kuta kiinnostavat. 🙂
Ja kyllä se oli linja 12 joka kulki Alppilan kautta Mustasuon reunamille, nykyisen Niittyaron reunamille. Se on Veljekset Pohjolan linja, ja sitten 70-luvun alussa linja n:o 17 tuli osin samalle reitille ja sen päättäri oli Emäpuuntien päässä. Se oli Koskilinjojen linja, jonka toinen pää oli Kastellin radiomaston juurella. Se oli kesällä 1983 minun linjani; ajoin kaksi kuukautta sitä työkseni. 🙂
Kuvassa ei ole Koskitie (joka on Tuirassa) vaan Koskelantie, jolla nimellä se kulkee vieläkin.
Ja sitten 12-vuotta tosiaan oli, ja taitaa olla vieläkin, lastenlipun raja. 60-luvulla lastenlipun hinta oli 25 penniä ja aikuisten 60 penniä. Perustaksa siis.
Hei Reija. Oletpa laittanut ihania tarinoita ja kuvia minunkin kotiseudusta. Ihanat tallit ja kaikki tutut talot. Meidänkin pieni tönö näkyy siinä, muistaakseni Hilma Komulainen asui päätalossa. Isäni oli onnikan kuski ja äiti rahastaja. Käytiin teillä kylässä. Olit ihan pieni silloin. Isäsi Rainer oli ystävällisin mies, jonka muistan lapsuudesta. Minäkin asuin onnikoissa kun äiti rahasti. Olenkin aina rakastanut onnikoita . Johtuu varmaan onnikoiden lähellä leikkimisestä. Kaikki samat kuskit, rahastajat ym. Oli mullekin ihanan tuttuja. Ihan sydän syrjällään Luin tarinasi ja kuvia olisin voinut katsoa vaikka kuinka kauan. Kiitos Reija ja kaikkea hyvää elämääsi. Terveisin Raili
Hei, Raili, ja lämmin kiitos kommentista (joka oli kyllä ensin häipynyt jonnekin muurin taakse, mutta onneksi nyt löytyi.).
Minä joka (synt. -58) en muista sinua enkä vanhempiasikaan. Asuittekohan kauan tuossa naapurissa? Minulla on ollut (vuosia) tekeillä kakkososa tähän postaukseen, ehkä joskus saan aikaiseksi. 🙂
Kaikkea hyvää, terveyttä ja aurinkoista kevättalvea sinulle.
Voi vitsit, niin kiinnostavia muisteloita ja ihan uusia asioita minulle! Tämmöisiä juttuja lukisin mielelläni lisääkin.
Ihan mahdottoman mukava kuulla, että en vain omaksi ilokseni näitä höpise täällä. Luulenpa, että vol. 2 on tulossa jo aika piankin.
…pieni korjaus vielä tuhon ensimmäiseen kommenttiini, Oulusahan ei kuljettu linja-autolla, vaan ruukattiin ajjaa onnikalla.
Just niin. 😀 Tai vielä parempi oli sanoa, että ”ookattiin”. Kerron siitä joskus.
Onpa hyvä, että tarkensit noita omia muistikuviani niin noiden taksojen kuin muunkin suhteen!
Tottakai se on Koskelantie! On jopa mahdollista, että olen tuon kesän -83 aikana jopa pelännyt kyseisellä linjalla sinun kyydissäsi …huh, huh.
PS. Kun kirjoitit, että tavatessasi lapsuutesi leikki- ja koulukaverin ja sinä tunsit hänet, mutta hän ei sinua, niin pitäisikö SINUN olla tuosta huolissaan??
Hah! Pelännyt? Jos olisit pelännyt muistaisit, mutta jos/kun olet ollut kyydissäni niin sinulla on vain niin levollinen olo muistellessasi tuon kesän onnikkakyytejäsi, ettet edes tahdo muistaa asioita…
Ja sitten toinen juttu: pitäisikö olla huolissaan? Minusta pitäisi vain siinä tapauksessa, että hän olisi tunnistanut. Hän on nähnyt minut 48 vuotta sitten viimeksi! Jos vielä näyttäisin siltä kuin silloin, niin todellakin olisin huolissani. 😀
Ja se, miksi tunnistin, tai arvelin, että hän voisi olla juuri hän, oli se, että hän seisoi entisen kotitalonsa pihapiirissä (juuri siinä missä olimme puolivuosisataa sitten vuoleskelleet ritsoja). Olin nähnyt hänestä valokuvan aikuisiässä, joten minulla oli vihjeitä paljon enemmän kuin hänellä, jonka eteen tupsahdin kysyen nimeään ja että, tunteeko hän minut. ”Eihän sulla oo enää edes lettejä!”, mm. totesi. 😉
Hei Reija,
vasta nyt huomasin tämän talliblogin. Olen juuri tuollaista kuvaa hakenut, joka on tuo ensimmäinen kuva. Siinä näkyy hyvin isoisäni talo ja etenkin pitkä piharakennus. Olen aprikoinut, oliko tuo punamaalinen piharakennus ensin ja sitten rakennettiin talo. Sinun on tietenkin mahdoton tietää viime vuosisadan alkuvaiheita, mutta jos olisit jostakin kuullut. Kirjoitan artikkelia isoisästäni ja tarvitsen siihen juuri tuollaista kuvaa. Saanko sitä käyttää (tietenkin lähteen mainiten). Voin jakaa sullekin sen jutun sitten kun se on valmis ja käännetty myös englanniksi.
Asiasta toiseen. Kun isoisäni oli kolmella punaisten vankileirillä, niin en ole löytänyt ensimmäisestä eli Raatista yhtään kuvaa. Ainoa on Wikipediassa punavankien kuva Lyseon juhlasalista ja sitä en tarvitse, kun olen itsekin ollut siellä. Satutko tietämään, mistä saisi kuvan Raatin vankileiristä.
Raatin vankileiristä en muista kuvaa nähneeni. Olet varmasti jo Kansallisarkistossa olevan vankileirin arkiston penkonut? Entäs onko siinä Ala-Häivälän ”Valkoisten vankina ” -gradussa kuvaa? Pikaisesti vilkaisin hyllyssäni olevissa ”Oulu varuskuntakaupunkina” ja ”Oulu ja oululaiset sodissa 1918 ja 1939 – 1945” kirjoja, mutta eipä ainakaan sattunut silmiin…
Eihän ne nuo vankileirit mitään kuvattuja kohteita ole olleet.
Tuosta tallien kuvan käytöstä pistän sinulle yv:n.
Isoisäsi talon minä tunsin Helkan talona. Ja siellä kävinkin ja punamultaisen liiterin muistan kyllä. Oletuksesi, että se olisi tehty ensin, voi hyvinkin pitää paikkaansa. Muistan sen näyttäneen paljon vanhemmalta kuin Helkan keltaiseksi maalattu, laudoitettu talo… Mutta nämä on lapsen muistoja puolen vuosidan takaa, joten lähdekritiikkiä kovasti tällaisia muisteluksia lukiessasi. 😉
Eipä tainnut olla siinä Valkoisten vankina yhtään kuvaa. Kumma on, että ei löydy kuvia. Tampereelta ja Dragsvikista sentään löytyy muutama kuva. Oulun leiri oli kuitenkin tosi mukava verrattuna noihin pariin muuhun. Kun Tammisaaressa kuoli kolmasosa, niin oli onni, että isoisäni oli niin pitkään Oulussa, että selvisi Tammisaarestakin joten kuten.
Hei, Ostimme juuri kodin koskelantieltä ja luulenpa, että juurikin tuosta vastapäätä. Ei ihan näy kuvassa, (harmi) mutta sellainen punainen puutalo jossa asui Kärkkäiset.
Tiesin noista talleista, mutten arvannut niiden olleen ihan samalla kohtaa 🙂 mukava lueskella ajan elämästä.
T. Ville
Hei, Ville, olenkin ohikulkiessa hoksannut, että taloon on tullut taas elämää. Minulle talo ja sen asukkaat olivat hyvinkin tuttuja. Vanhempani asuivatkin talon yläkerrassa ensimmäisen Oulun vuotensa, kunnes juuri ennen mun syntymää muuttivat talleille.
Minä kävin Kärkkäisillä usein, heidän nuorimmainen (P.) kun oli veljeni ja minun kavereita. Mulla on ainakin yksi kuva (ihan oma ottama ensimmäisellä kamerallani (Agfa)) siitä portaiden edestä. Etsin sen tässä joku päivä, skannaan ja postitan sinulle. Laatu ei ole kovin kummoinen. 🙂
Tervetuloa koskelankyläläiseki, tai taskilalaisiahan sitän nykyisin ollaan.