Kotiseututuristeilu senkun jatkuu …
Eilen olimme äidin kanssa aamupäivän poliklinikkareissun jälkeen keskikaupungilla lounaskahvilla. Lämmön ja kesän myötä sain äidin houkuteltua Otto Karhin puiston (lue: Letkun puiston) Makiaan. Miksikö puistoa kutsutaan (edelleen) Letkun puistoksi? Puiston reunalla oli Oulun ensimmäinen palokuntatalo, ja kuten palokuntataloissa ruukaa olla, oli tässäkin torni, johon vesi/sammutusletkut vedettiin suoraksi kuivamaan. Torni oli sellainen maamerkki, joka nimesi viereisen puistonkin. Nimi on säilynyt, vaikka palokunnan talon paikalla on ollut pankkia ja baaria, Omppuhotellia ja Subwaytä jo vuosikymmeniä.
Puiston oikean nimen kantaja Otto Karhi taas oli 1900-luvun alkupuolen oululaisia poliitikkoja (mm. Maalaisliiton ensimmäinen pj., kansanedustaja, kunnallismies, sanomalehti Liiton perustajia, Oulun osuuskaupan toimitusjohtaja).
No mutta, siis Makia. Siellä on hyvä lounassalaattibuffa (tasan yhden kerran kokemus), mutta päätimme ottaa Toast Skagenit, ne kun ovat molempien herkkua. Ja niinpä pettymys olikin aika suuri, kun kahden leivän päällä oli katkarapuja yhteensä niin paljon kuin yhdessä olisi kuulunut olla. Eikä se nyt muutenkaan… Mutta istuskelimme ulkona ja katselimme ihmisvilinää, jollaista Oulun keskustassa ei kyllä tietääkseni maanantai-iltapäivisin tuppaa olemaan.
No tänään sitten toiseen oululaiseen perinteiseen kahvilaan. Tänään oli Apsu-päivä, ja päikkäreiden jälkeen päätimme lähteä kolmisin (pappa, pappaaaaaa huutaa Apsu kun ollaan lähdössä) Hupisaarille, puistoon ja syöttämään sorsia, – ja jätskille. Hupisaarten Kiikkusaaressa on Kiikku-niminen (ent. Tuomenkukka, silloin kun meidän lapset olivat leikkipuistoiässä ja sen jälkeenkin) kahvila.
Siellä me sitten tänään jonotimme eskimoita ja kahvia, ja Apsu yrittää kiinnittää nuoren, kauniin tytön/naisen huomiota roikkumalla tiskissä ja sanomassa ”täti, tätiiii” ja hymyilemässä valloittavinta hymyään. Nuori nainen ei ilmeisesti oikein tykännyt tätittelystä, syrjäkarein vain vilkaisi poikaa ja Apsu tyytyi kävelemään kahvilan pihapöytiin vaniljaeskimoon keskittyen.
Mutta puistossa meillä oli mukavaa! Siellä kun on kaikenlaisia soittimia, vempaimia, kiviä, kiveyksiä, kiikkuja, temppuratoja (jotka eivät vielä Apsua juuri kiinnosta) – ja ympärillä kaunis puutarha. Elokuussa ruusuja ja syyskuussa ruskaa kyllä kannattaa käydä katselemassa useammankin kerran.
Mutta parasta kaikesta oli lintujen ruokkiminen. Voi sitä riemun määrää, kun leipäpussi otettiin esille!
Ja puhalluskukkien ideaa olen koettanut aiemminkin pojanpojalle avata, mutta nope, – ei oo Apsun juttu. Saippuakuplat on.
Ihana Apsu! Ainolan puisto sorsineen on kyllä klassikko, joka kestää aikaa. Mekin pienenä käytiin siellä joskus kaupunkireissulla leikkimässä ja ihmettelemässä. Aika pienestä syntyy lapsen ilo.
Lapsilla on ihana kyky ihmetellä ja ihastella – oikeastaan kaikkea. Ja se ilon spontaanisuus, aitous on jotain ihan hurjan ihanaa elää mukana.