Viime kesänä oli luokkakokous, – se oli ensimmäinen 40 vuotta sitten aloittaneiden lukiokavereiden kanssa. Ilta oli onnistunut, vietettiin melkein kellonympärys osan porukan kanssa. SIlloin todettiin, että pidetään joskus uudestaan. Varsinkin siksi kun kaikki eivät päässeet viime vuonna.
Viime vuotiseen tapaamiseemme mennessä yksikään meidän lukiokavereista ei ollut kuollut, mutta viime kesän jälkeen kaksi. Toinen heistä tuli luokkakokoukseen suunnilleen suoraan sairaalasta, toinen oli meistä kaikista varmasti hyväkuntoisin, hyvää huolta itsestään pitävä, urheilullinen lääkäri, joka menehtyi sydänkohtaukseen hiihtolenkillä viime talvena. Niin väärin. … Kaksi meistä..
Tälle illalle oli aika pikaisella kokoonkutsulla saatu tieto melko monelle – – lähes kaikki oululaiset ja yksi kanadalainen olivat paikalla! Olimme ”yhillä”. Piti mennä patiolle, mutta kun kuitenkin oli aikas holotna ja kun halusimme keskenämme diskudeerata, päädyimme Leskisen ”takahuoneeseen”. Sielläpä oli hyvä.
Nopeasti kolme tuntia vierähti. Ja kyllä, kyllä me kertasimme vanhoja koulujuttuja ja -muistoja, mutta myös terveydentilat, avioerot, työpaikat, eläkeodotukset, lasten ja lastenlasten (= lapsen = Apsu, muilla läsnäolleilla ei vielä sellaisia aarteita ole) lukumäärän. Niin mukavaa kuin olikin, niin hyvä kun olikin jutella, ei ollut mitään tarvetta lähteä jatkamaan, jatkoille. Kotimatkalla kylmä, – onko kesäkuu? Enää ei kuitenkaan satanut.
Oli hyvä lähteä ajoissa kotiin, semminkin kun olen herännyt vähän aamuneljän jälkeen: vein tyttären lentokentälle. Tänään aamukuudelta lähti Oulun kentältä viimeinen kone moneen viikkoon: lentokentän/kiitoratojen rempan vuoksi kenttä suljettiin tuon varhaisen lähdön jälkeen.Eilen illalla/yöllä lentänyt ns. rahtivuoro palasi siis aamulla Helsinkiin ja sillähän tyär pääsi kotiinsa. Lähteäkseen keskiviikkona Pariisiin tapaamaan Meksikosta Eurooppaan muuttaneita kavereitaan…
Oulun taksien uusi väri.