Pikku prinssin laukku on pakattu, ja nuhanenäinen poika on palannut kotiin.
Apsu oli kanssani äitiään töistä vastassa. Kaksivuotiaan, elämänsä ensimmäinen oikea (ei hampaiden tulosta johtuva) flunssa ei ollut se syy, miksi pojan silmät kostuivat, kun hän näki äitinsä tulevan työpaikan ovesta ulos ja tulevan kohti parkkipaikkaa, jossa odottelimme. Emme suinkaan olleet siellä ensimmäistä kertaa, ja onhan poika ollut meillä paljonkin, öitäkin jo monesti, mutta tänään, äitienpäivän taikapölyä ilmassa?, – tai tiedä häntä mitä! No ihan sama, minä tietysti tillitin hiljaa mielessäni, kun näin Apsun ilosta itkevän. Niin kuin tillitin sittenkin, kun heidät kotipihalleen jätin. Että minä ole kyynelehtijä!
Ja kun katselen FB-päivityksiä ja nettikirjoittelua niin ihan merkillisen paljon liikkeellä on sellaista sentimentaalista, pohjavireisesti surumielistä, menetettyä kaipaavaa,… Suomalaiset! Onko muualla äitienpäivässä sellaista melankoliaa kuin Suomessa? Vai onkohan vain kyse – taas kerran tästä loputtoman räntäsateen luomasta yleistunnelmasta ja minun, mummin, herkistämistä itkuantureista? Etteikö sellaisia muka ole? – Ihan satavarmasti on!.
Onkos se niin, että suomalaisessa äitienpäivässä on sellaista uhrimentaliteetin kunnioitusta, itsestään luopumisen hypetystä? – Miksihän?
Meidän perhepiirissä äitienpäivä on vuosia, liki vuosikymmeniä kulunut multaa lapioimalla, pihatöissä, hyvin syöden, – nyt on tosin ollut hieman erilainen äitienpäivä. Hyvä päivä tänäänkin.
Ja Luoja suokoon, että pian alkaa oikea kevät!! Loppuu tämä kyynelehtiminen ja menneeseen tuijottelu.