Eihän tämmöinen helppoa ole. En perfektionismista kärsi, enkä niin kauheasti odottanutkaan, mutta kyllä nyt on sellainen aika nujerrettu olo. Ja tasan tarkkaan ihan itse olen nujerruksen aiheuttanut, tai siis, että parempaan en pysty. Mutta minä yritin! Hitto, että minä yritin!
Pitkän päivän jälkeen ei ole oikein onnistunut olo. Tolkuttoman huonosti nukutun yön jälkeen annoin vähän ennen kuutta periksi ja ryhdyin muokkaillemaan vielä kuvia, kertaamaan opittua, suunnittelemaan päivän studiokuvausta… Ja turhaanko? Noh, sunnuntaina sen kuulee.
Pienen tovin jossain välissä mietin, että kuinka se on elämässäni niin käynyt, että käytän ison osan perjantaipäivästä ja illasta kuvaten lyijykyniä ja muokaten kuvista mainoskuvia…
Kuvaten lyijykyniä Torniossa! Sellaista se on liki kuuskymppisen entisen yliopistolehtorin elämä. 😉 Ja kun kahdeksan jälkeen illalla ei ollut enää mitään tehtävissä, kun kuvat oli luovutettava arvosteltavaksi, oli hillitön nälkä. En ollut aamuviilin ja croissantin jälkeen syönyt mitään! Lemon Batterya ja kahvia pitkin päivää litkinyt kuin paraskin opiskelija…
Kauan mietin, että lähdenkö vielä, – enää – mihinkään etsimään ruokaa… Yksikseni tässä asuntolassa kun olen… mikä on oikeastaan aika mukava – vietän yhden sortin pääsiäisretriittiä tällä kertaa (ennen usein mökillä) tällä tavoin…
Pääsiäisretriittiin ei todellakaan oikeasti kuulu rasvaiset blinit… niitähän nautitaan ENNEN paastoa, ei sen viime metreillä, mutta sellaista kohti tänään vaelsin melkein suoraan koulusta. Sen kun kävin kameralaukun, jalustan etc. kämpille tuomassa, huulipunan sipaisemassa- , lähdin tepastelemaan Suensaaren toiseen kärkeen kohti Aino-ravintolaa. Toinen kerta sinne blinille. Kannatti, opiskelija on nyt vähän ulkoillut, kävellyt, syönyt hyvin ja epäilemättä kypsä nukkumaan levollisen pitkän yön.
Nyt kyllä tuolla yläkerrassa joku laulaa… laulaa tavattoman kauniisti, omalla äänellään, ei teknopoppia tai huonoa räppiä niinkuin näissä opiskelijakämpissä joskus naapurihuoneistoista on tapana, .. nyt joku laulaa kauniisti ”Kevät toi, kevät toi muurarin … ”
Kevät tulee Tornioonkin…
Eipä ole hänellä voinut olla juurikaan tylsempi päivä kuin itselläni. Kuvaamassa puhuvia henkilöitä. Revi siitä sitten jotain persoonallista. No, eläkkeeseen oikeuttavaa sekin ja palkkaakin siitä maksetaan, joten älä poika valita!
Pitääkö noiden lyijykynäotosten olla luomuja, vai saavatko olla käsiteltyjä?
PS. Tuo toinen kuva kynistä on aika hyvä!
Onkos teillä duunissa jo muutto tehty? Sitä varten puheiden päivä?
”Toinen, aika hyvä” – just noin. Ei se oikein riitä, ei minulle eikä jurylle. Mutta lyikynät miljöössä ovat vähän parempia. 😉
Hei pitkästä aikaa! Itse osallistuin tänään entisten työkaverien järjestämään kevään aloitusriehaan. Varmaan oloni on samanoloinen kuin sinulla, kovasti ovat nuoria nuo muut, ei jaksa enää heilua mukana. Ensimmäistä kertaa näissä kekkereissä juomat jäivät sivuosaan, ei vaan jaksanut, eikä niin kiinostanutkaan. Ei puhettakaan että olisin lähtenyt muiden mukana jatkoille Apulannan keikalle, siis kiltisti kotiin ennen kymmentä. En silti vaihtaisi osaani heidän kanssaan, minun on hyvä näin.
Ihan turhaan on sinulla nujerrettu olo. Mitä olen seurannut kuviasi, on käsialasi kehittynyt huimasti. Suurin osa kuvistasi on todella hyvin mietittyjä, ne puhuttelevat. Vähän aikaa kun katsoo, tulee katsojalle ahaa-elämys, noin minäkin olisin sen tehnyt. Jos olisin osannut. Vaikka ne eiliset molemmat kuvat, yhtään piirrettä ei tarvitse korjata, niitä on hyvä katsella.
Ja tänäänkin kaksi, miten voi tuommoisesta aiheesta ideoida noin oivaltavat lopputulokset? Ilmaisun rytmi ja tekninen täydellisyys vielä täydentävät lopputuloksen. Sen keskimmäisen kynäolkitähden pilaavat varjot, jotain varmasti niillä tavoittelet, mutta ei aukea satunnaiselle silmäilijälle.
Mutta kaiken kaikkiaan, älä muutu tuosta enää yhtään! Se on hyvä nyt. Ainakin minun silmään.
Kiitos mukavasta, pitkästä kommentista, Reijo.
Minä kyllä ehkä tänään kisastudion merkeissä taidan nuorempien kanssa ainakin yhille lähteä … 😉 Entä sellainen retriitti.
Kiitokset kuvaamiseni seuraamisesta, ja positiivisesta palautteesta. Kyllä itsekin huomaan kehittyneeni, aika paljonkin, mutta eipä se vielä riitä näiden tutkintojen läpimenoon. Täytyy vain kuvata ja kuvata, treenata ja treenata. Kyllö varjot studiokuvissakin pitää olla, mutta eihän niiden noin vahvojen tosiaan tarvisi olla ja ristivarjojakin tuossa ympyräkuvassa on. Ja tuossa koko kuva-alan kuvassa on paljon roskia kynien päällä, – en nähnyt niitä studion pimeydessä. Ja gamut-ongelmakin taitaa vähän vaivata. Laitan tässä jossain välissä ne lyijynät miljöössä. Ne on parempia kuin nämä studio-otokset.
Se on se omalta mukavuusalueelta ulostulo rankkaa. Hyväksyä sen lisäksi vielä arvionnit omasta tekemisestä, ei siis pelkkä ulostulo.
Mukavia kuvia ja minä täysi maalikko valokuvauksen parissa totean myös, että olet kehittynyt tämän koulutuksen aikana.
Eikös itsesäälissä rypeminen kuulu aivan oleellisesti kehitykseen 🙂
Taije, niinpä, on rankkaa. Tai noh, ei sentään rankkaa, mutta eihän se helppoa ole myöntää, ettei osaa ja vielä vaikeampaa se, ettei opi niin nopeasti kuin haluaisi. Olisi kyllä oikeasti rankkaa, jollen olisi oppinut ja kehittynyt yhtään reilun puolentoista vuoden aikana. 😉
Se tässä harmittaa, ettei näytöissä sitten onnistu sillekään tasolle, joka jo on.
Eikä tämä minun nujerrusolo oikeastaan ole itsesääliä, vaan sellaista itselle vihastumista.
”Kuinka se on elämässäni niin käynyt, että käytän ison osan perjantaipäivästä ja illasta kuvaten lyijykyniä ja muokaten kuvista mainoskuvia…”
Ajattele miten mahtavaa! Et olisi itse koskaan hoksannut tuollaista ruveta tekemään, ja nyt sait sitten tuonkin kokea. 😉
No en kyllä olisi hoksannut! 😀 Viiniä ja ruokaa kyllä olen useanikin perjantain kuvaillut, mutta että kyniä.