Elämä kulkee filminauhana silmien edessä .. joskushan käy niin. Tänään vähän sellainen päivä. Ehkä paremminkin sellainen ”työura kulkee käsien ja silmien kautta mappeihin ja roskiin”.
Tänään on ollut Aapeli-päivä, mutta siitä huolimatta aloittelin jo aamupäivällä (pojan ja papan leikkiessä autoilla 🙂 ) mappien perkausopetaation, ja nimenomaan aloin homman työmapeista. Siksikin kun – paitsi että kouluun pääsemiseksi oli koottava jonkinlainen CV – on koulutuksesta (läpi)pääsemiseksi tehtävä uskottava ja realistinen liiketoimintasuunnitelma kaikkine tykötarpeineen, – siis liitteeksi myös ajantasainen ja kohdennettu CV. Ei muuta kuin penkomaan omia tekemisiä vuosikymmenien varrelta…
Mietin paperipinoja ja mapillisia poispakatessani ja toisaalta huolella takaisin hyllyyn laittaessani, että mitkä ovat ne kriteerit, joilla jotain pois heitän ja joilla säilytän.
Mitä varten päätin vieläkin säilyttää ne kolme mapillista (sanoma)lehtileikkeitä, joissa on joko oma artikkelini tai artikkeli minusta tai tekemisestäni. Ketä varten niitä säilön? – Entä samoin kolme mapillista esitelmiä (yliopiston ulkopuolella pidettyjä, ei siis varsinaisia luentoja), joita olen maakunnissa pitkin Suomenniemeä rampannut pitämässä. Itseäni varten? Että voin vielä palata juttuihin (joista oikeasti osasta tunnen melkein myötähäpeää itseäni kohtaan!) vai kuvittelenko tosiaan niistä jotain vielä hyötyväni? Hyötyväni paperisista, vaikka viimeisen 20 vuoden ajalta kaikki on myös digitaalisena tallessa, siis miksi vielä mappeina varaston hyllylle?
Vai säästänkö niitä perillisiä varten, vaikka tasan tarkkaan tiedän, ettei heitä voisi vähempää kiinnostaa äidin Lahdessa tai Kuusamossa pitämät esitelmät tai Kalevan alakertaan kirjoitetut monet, monet ”historiapläjäykset” kuten he minun historian popularisoijan tuotoksiani nimittävät.
Miksi panin vieläkin hyllyyn mapillisen materiaalia, jota olen kerännyt ”Vegetarismin historia Suomessa” -(tiede)artikkeliin, joka oli yhden opiskelijani kanssa tarkoitus tehdä. Irtolaisia koskevat kaksi mapillista lähteitä ja tutkimuksia sen sijaan lähti kaatskarille. Ja vastaavia ”linjattomia” päätöksiä tein vaikka kuinka paljon.
Historiantutkijana tietysti kiinnostaa, millä perusteella ihmiset omia arkistojaan kokoavat. Mitä tutkijat työnsä vaiheista ja tuloksista itsellään säästävät? Perusteellisimman tutkijan arkiston, jonka on olen koskaan nähnyt on J. Juhani Kortesalmen tutkmusarkisto, jonka hän on ainakin osaksi luovuttanut Oulun maakunta-arkistoon (nyk. Kansallisarkiston Oulun toimipiste). Siinä arkistossa on suunnilleen kaikki arkisto- ja haastattelureissuilla käytettyjen bussimatkojen ja lounaiden kuititkin!
Kuka säilyttää kaikkea vanhaa? Nimenomaan vanhoja papereita? Miksi? Ketä varten? Kiinnostaisi.
Valokuvia varmasti säilyttävät kaikki, mutta kirjeenvaihtoa? Päiväkirjoja? Työmappeja?
Sattuneesta syystä hyvinkin ajankohtaista pohdintaa. 🙂 Ei ole montaa päivää kun kannoin mappi toisensa jälkeen työhuoneesta piharakennuksen perukoille ”arkistoon”: muistiinpanoja, konferenssiesitelmiä, artikkeliaihioita, satunnaisia mahdollisia lähteitä… Jokaisen kohdalla mietti, että tarvitseekohan sitäkään enää mihinkään. Ja vaikka omakin vastaus oli, että todennäköisesti ei, niin sittenkään ei löytynyt tahtoa nakata kaikkea (=käytännössä mitään…) pois.
Toisaalta, kerääväthän ihmiset ties mitä ilman erityistä tai rationaalista syytä. Ehkä ihmismielelle on tarpeellista/mielihyvää tuottavaa/turvallista/tms pitää kiinni asioista, jotka kokee ”omikseen”. Säilötäänkö asioita sittenkin ennen muuta omaa itseä varten? En tiedä….
Erja, Sinulla asia tosiaan vallan akuutti (vielä tätäkin kautta onnittelut tohtoriutumisesta), ja tuo ”lanssille siirtovaihe” on kyllä mukava ja mieluinen, ja juuri noin kävi minulleki tuossa vaiheessa: oikeastaan mitään en hävittänyt. Mutta vuosien varrella ja töistä lähteissä olen sitten jo pannut paljon paperinkeräykseen.
Pointtisi
on juuri se, miksi minä vielä noinkin paljon katsoin tarpeelliseksi jemmata tuonne työhuoneen takaiseen vaate/rompehuoneeseen.
Mielenkiintoista! Päiväkirjat on tallessa laatikossa varastossa. Koskaan en niitä lue (joskus yritin), mutta en voi heittää omaa elämääni roskiin. Ja kai jotenkin kummalla tavalla ajattelen, että lapset voisivat olla niistä joskus kiinnostuneita, minun täältä jo lähdettyä. Voin helposti luopua jonkun antamasta maljakosta, mutta kortteja ja kirjeitä en meinaa raaskia laittaa pois. Niissä on ihminen itse, ei tavarassa. Näin kummasti ajattelen. Mitään kenenkään itse tekemää en laita roskiin/kiertoon. Työelämän varrelta olen säästänyt itse tehtyjä opetusmateriaaleja, koska niissä oli niin iso työ, ja kuvittelen, että voin niistä joskus vielä hyötyä, jos opetan samoja sisältöjä.
Katri, no niinpä. Päiväkirjat on tallessa. Minulla viimeiseltä vuodelta juuri tässä! Blogini on päiväkirjani. Mutta ne edelliset vuosikymmenet. Ne on tallessa, enkä minäkään niitä oikeastaan koskaan lue. Ja minä olen sisareni kanssa sopinut, että hän ne polttaa, kun minä en enää täällä ole. 😉
Tuon tavarasta luopumisen helppouden ymmärrän ja olen niin samaa mieltä, samoin kirjeistä ja korteista. Löysinpä eilen mapin, johon paitsi laittanut kaikki väitöksen jälkeen saamani kortin ja myös tulostanut kaikki onnittelusähköpostit, mikä olikin ihana asia. 😉
Tuon opetusmateriaalinen säästämisen minäkin olen aina perustellut juuri samoin, ja peruste on ollut hyvä. Mutta kun minä en juuri enää opeta. Tosin eilen juuri lupauduin taas yhden esitelmän pitäjäksi ja siinä tarvitsenkin noita vanhoja luentomatskujani.
Vaikeammaksi tämä karsiminen vielä käy: kun alan perata ”henk.koht. arkistoani”. Saapa nähdä.
Historiaa säilytät! Historian takia ja myöskin tuleville polville. Lapset ovat mahdollisesti liian läheisiä välittämään, kun kuitenkin tuntevat jutut, mutta siitä eteenpäin. Historiaa, historiaa!
No niinhän se taitaa Kaari olla. Historioitsija ja turhan usein menneessä eläjä minussa on näissä päätöksissä vahvasti mukana.
Härre Gyyd Reija, totta kai säilytät!
Miten minä itse?
(1) Työmapit tms. Ei; eläköidyttyäni jätin työpaikalle.
(2) Järjestötoimintaan (SLL, Suomi-Unkari, Karjala) liittyvät paperit (poislukien YLL). Enimmäkseen siellä täällä niputettuina, vailla järjestystä.
(3) Kirjeet (henk. koht.) siellä täällä useissa ”talsipaikoissa”. Vanhempieni kirjeenvaihto 1930-l lopulta ja 1940- alkupuolelta pahvilaatikossa kylmällä vintillä.
Koivu, luulenpa että tuo sinun ”siellä täällä” ja ”pahvilaatikossa vintillä” on juuri se tavallisin tallentamisen muoto. Ja kyllä, kyllä minä edelleen aika paljon säilytänkin. 😉