Lauantai-ilta kotona.
Ajatukset kulkevat hiljalleen, palasina, tuokiokuvia, – viipyilen mietteissäni tavallista kauemmin. Ehkä ”Akvarelleja Engelin kaupungista” jättää jälkensä myös oman ajatteluni tapaan. Kaltaisellani elämäntapabloggaajalla (lienenkö keksinyt uuden sanan? 😉 ) kun on tapana, huomaamatta, päivittäin, jatkuvasti miettiä, miten ja mitä illalla kirjoitan, – ja nyt kun hiljalleen luen tuota Jukka Viikilän Finlandia-palkinnon voittanutta kirjaa, fiktiivistä Engelin yöpäiväkirjaa, se jättänee jälkensä myös minun päivittäisten tapahtumien jäsentämiseeni, päivien pukemiseen sanoiksi.
Kirja on ollut yöpöydän kirjapinossani jo pari viikkoa, ja heti alkuun huomasin, että sitä ei voi, sitä ei saa lukea kerralla, ei liian nopeasti. Kirjassa päivät etenevät verkkaisesti, vuodet kuluvat hiljakseen, Helsinki rakentuu pala palalta, talo talolta, palatsi kerrallaan, Engel itse asettuu paikoilleen, miljööseensä, vaiheittain, … kirjassa lauseet ja kappaleet ovat runoja, aforismeja, tuokiokuvia.
Se on hyvä kirja. Se on Finlandiansa ansainnut. Luulenpa, että palaan siihen vielä, …
Lauantai-ilta kotona. Kahteen kuukauteen ensimmäisen kerran lauantai-iltana kotona. On oltu tai olen ollut Torniossa, Tokiossa, Hangasojalla, Kuusamossa, ylipäätään menossa. Enemmänkin on viikot oltu kotona, ja sitten viikonloput poissa.
Kotona on hyvä. Nyt kohti joulua. Kaikkea pientä kohti joulua. Ja iso osa päivästä meni Digitarvikkeessa, jonne meidät vattilaiset oli kutsuttu vieraiksi. Nyt kun vastikään olen upottanut reilusti rahaa uuteen kameraan, en antanut itseni mennä helppoon, joten en ostanut kaikkia niitä tuiki tarpeellisia kamera- ja studiotarvikkeita, joita meille parituntisen aikana esiteltiin. Sinänsä ko. kauppa on hyvä, paljon parempi kuin Rajala (ks. kokemuksia täältä). Hiilikuitu- tai edes alumiininen reissu/patikkajalusta kyllä jäi kutkuttamaan, mutta sinne jätin. Edelleen olen sitä mieltä, että kuvaamiseni ei ole kalustosta kiinni; on vain opittava kuvaamaan.
Ja toinen asia, joka minun olisi opittava on se, että oppisin pitämään tavarat/asiat tallessa. Että edes suunnilleen tietäisin, missä ovat avaimet, linssisuojus, resepti, hanskat, puhelinnumero, lempparikynä, tärkeä tiedosto, vihkimykset (kihla- ja vihkisormus), muistiinpano, vaniljasokeri, nastalenkkarit, lasku, kuvakansio, … Aina on jotain hukassa. AINA. Etsimiseen tai huoleen asioiden katoamisesta menee ihan hirmuisen paljon aikaa.
Joku aika sitten tytär kertoi lukeneensa jutun, jossa todettiin, että naiset käyttävät kaksi vuotta elämästään siihen, että miettivät, mitä laittavat päälleen. Ei tarkoita sitä, että intensiivisesti miettisi VAIN sitä, mitä laittaa päälleen, mutta että kuitenkin, ajatuksissa se on. Kieltäydyn uskomasta, että minun kohdallani olisi noin, mutta minun elämästäni kuluu VARMASTI vähintään kaksi vuotta siihen, että etsin kadoksissa olevia asioita.
Tänäänkin aika kauan.
