Aamulla nukuttiin niin myöhään, ettei ikinä. Ja ollaan kuitenkin Tokiossa! Ja vapaapäivä. Vähän meinasi herätessa harmittaa,…
Mutta kylläpäs aamu ja päivä näyttivät paremmilta kahdeksan tunnin yöunien ja kuvien ottamista odottavan pikkukameran kanssa! Yöunet olivat hillittömäksi yltyneen flunssan ja puolenyön jälkeen (blogia kirjoittaessani) koetun mini-maanjäristyksen jälkeen, kuitenkin useampia tunteja kuin moneen edelliseen yöhön oli tullut nautituksi. Ja sitäpaitsi nyt olin maanjäristyksen aikana enempi hereillä kuin edellisessä, isommassa, järistyksessä, joka koettiin Italiassa keväällä 2012.
Ex-työkaverin, joka asuu perheineen Hokkaidolla, vinkkien perusteella ymmärsimme aamupäivällä heti ensimmäiseksi mennä hotellia vastapäätä olevan kaupungintalon, pilvenpiirtäjä sekin, kuten täällä Shinjukussa monet muutkin talot, katolle. Sieltä näkymät yli aurinkoisen Tokion avautuivat aika selkeinä, eikä hissiin ollut jonoa, eikä pääsymaksua.
Klikkaa isommaksi, ja näe mm. ruska.
Kaupungintalon kattotasanteelta jatkoimmme lähipiiriin, ja löysimme Keio-tavaratalon: shoppa, shoppa, shoppa. Äidille ja Apsulle tuliaiset hankittu, lapsille ja Miniälle sitten myöhemmin iltapäivällä. Ja mikä merkillisintä: minä – en-niin-linnunluinen-enkä-hoikka-olematon kuten japanilaiset – löysin itselleni housut ihan tuhannen vahingossa. Ja mökille jälkiruokalusikat.
Ja kalaaseihin kutsukorttimatskut, ja muutakin paperitavaraa. Ja kyllä me jaksoimme ihmetellä sitä väkimäärää, joka muutaman kympin ostoksia laski, pakkasi ja tilitti. Kahdeksan tuotteen hinnat kirjoitettiin ensin paperille, sitten laskettiin taskulaskimella yhteen, näytettiin minulle summa, otettiin raha vastaan pienelle tarjottimelle, otettiin toinen laskin, jolla annetusta rahasta vähennettiin ostoston summa, ja sitten vietiin koko setti ”Pääkassanhoitajalle”, joka tekin laskelmat uudelleen, totesi oikeiksi, ja sillä aikaa myyjä yhdessä kollegansa kanssa pakkasivat ostokseni kauniisiin kääreisiin ja lopulta toivat laskun. Hymyilivät ja sitten puolin ja toisin kumarreltiin, – alan oppia oikealle kumarruksen syvyydelle. 😉
Keion ”Herkusta” on paljon kuvia, niihinkin palaan ajan kanssa. Olin pöyristynyt. Oikeasti!
Aikamme lähihuudeilla kierreltyämme lähdimme hotellille: flunssainen tarvitsi lääkettä ja lepoa tovin. Varikkokäynnin jälkeen kolmelta lähdimme taas metron ihmeelliseen maanalaiseen maailmaan.
Shinjukun asemalla on sata exitiä, tuntui, että miljoonia ihmisiä, paljon melua, vähän lippuautomaatteja, paljon kävelyä (varmasti olemme tänään kävelleet toistakymmentä kilometriä, kuten melkein joka päivä täällä…). Tänään emme ole olleet eksyksissä, emmekä väärillä reiteillä, mutta paljon metrossa ja sen käytävillä kuitenkin.
Löysimme ensin Uenoon: Hard Rock Cafet on aina reissuissa haettu. Niin tänäänkin. Moneskohan? Aika lähellä kahtakuymmentä aletaan olla. Ja kun oli minun antibioottien loppumispäivä, otimme sen kunniaksi Margaritat, vaikka ihmeeksemme tarjolla oli – kuten marraskuun kolmas torstai kuuluikin – myös Beaujolais Nouveauta.
Sen jätimme väliin, ja lähdimme metrolla kohti ”Ginzan valoja”. Ne ovat Tokion Times Square, ja hienot olivatkin. Sonyn valkoinen rakennus hallitsee näkymää.
Kuvia tuolta on PALJON lisää, pikkukamera pelittää, …. 😉
Kävimmme espressolla, kävelimme taas, kuvailin taas. Ja illan tullen oli pakko lähteä hiipumaan kohti hotellia. Ja sitten hankkiutua syömään.
Halusimme syödä viimesen päällle japanilaisittain. Kobe-härkää jo harkitsimme, mutta sitähän on ollut kotonakin, joten otimme ennakkoluuluttomasti illallismenun, jossa oli monia japanilaisen keittiön klassikkoja tuunattu gourmetiksi.
Ja näissäkin se esteettisyys, joka täällä näkyy kaikkialla, oli erinomaisen viehättävää.
Hienossa ruokapaikassa oli myös surullinen osansa: meitä oli yhteensä noin 20 asiakasta, ja siellä oli kolme ”pariskuntaa”, jotka saattoivat äkikseltään näyttää siltä että isät tai papat!! olivat lähteneet tyttäriensä kanssa ulos syömään… Tuli oikeasti vähän nihkeä olo noiden kanssa lähipöydässä istuessa.
Nyt – taas – pahoittelen uuvahdusta, flunssa tahtoo viedä näönkin 😉 , ja lupaan jatkaa Tokio-kokemuksista… jollen tällä viikolla, niin ensi viikolla kotikoneelta sitten.
Ja lohdutuksen sana teille lukijoille, kuvien odottajille, croppikennoinen pikkukamera ´tuottaa´ sentään aika kelvollista jälkeä.
