Happy End – illaksi kotiin

Nagoya – Bangkok – Helsinki – Oulu. Yli puolitoista vuorokautta matkoilla lentokentille, lentokentillä, lentoon lähdössä, lennossa. Sunnuntaiaamuna Japanin aikaan yhdeksältä lähdimme Nagoyan hotellista, ja puolen yön jälkeen lento Nagoya – Bangkok Thai Airwaysillä alkoi. Yö meni miten kuten torkkuessa.

Koneessa oli kovasti henkilökuntaa, ja huomasimme että japanilainen eleganttius ja kohtelias vähäeleisyys oli vaihtunut thaimaalaiseen hymyilyyn ja astetta (vain astetta!) nuhjuisempaan olemukseen. Alkuun saimme pullamössö-kanasämpylät ja lasin vettä, – minä ainakaan en muuta kaivannutkaan. Ennen laskeutumista aamiainen, jossa normaalia lentokonepipertelyä pienissä kipoissa.

Niinhän siinä sitten kävi, että vaikka jo viime vuosituhannella (syksyllä 1999) olimme Pehtoorin kanssa Hua-Hinin matkan jälkeen todenneet, ettei taideta enää Thaimaahan lähteä, niin siellä sitä vaan tänään aamuyöstä neljältä oltiin. Se Bangkokin lentokentän osa, jonne menimme, oli autio, uusi ja siisti. Ja itseasiassa eri jossa me viime vuosituhannen puolella olemme olleet. Suvarnabhumi-kenttä on uusi.

Vietin matkanjohtajamme kanssa pitkähkön tovin Transfer Counter -deskillä, jossa selvitettiin koko ryhmämme ´boarding passien´ kohtaloa, matkalaukkutageja, minun ja Pehtoorin jatkolentoa Helsingistä kohti Oulua ja kotia. Edellisellä rastilla Nagoyassa Oulu tuntui ensin olleen hävinnyt koko maailmankartalta ja sitten ongelman aiheuttikin se, että meidän alkuperäisessä jatkolennossa oli IHAN ERI PÄIVÄ kuin mitä tulisimme olemaan Suomessa. No tietysti! Olimmehan kaikkinensa vuorokauden myöhässä! Mutta siis: Bangkokin aamuyössä thaimaalainen nuorimies teki kovasti töitä hoidellen meidän koko ryhmän asioita yhteensä ja meidän kahden asioita erikseen. Minä kun oli keksinyt senkin, että yritetään päästä business-luokkaan.

Ajatus siitä, että iso osa puolentoista vuorokauden paluumatkasta saataisiin olla busineksessa houkutti kovastikin. Houkutti semminkin kun Pehtoorilla alkoi olla minun viikolla potemani flunssa hyvinkin nuhaisessa ja tuhnuisessa vaiheessa ja minun hammaskipuni torstaina loppuneiden antibioottikuurien jälkeen alkoi eskaloitua jatkuvaksi säryksi, joka riepoi olemista ja heikensi vähäisiäkään nukkumisen mahdollisuuksia.

Erinäisten yritysten ja puheluiden jälkeen ryhmälle saatiin boarding passit, mutta meille ei jatkolentoa (”teidän on Suomessa jäätävä odottamaan, mihin Finnair teidät saa mahtumaan” ~ mikä kuulosti siltä, että ei ole mitenkään varmaa, että pääsisimme iltalennolla Ouluun). Mutta toinen tieto oli parempi: Business Classiin päästään! Wuhuu!

Mitähän moinen upgreidaaminen sitten maksaa? – Rahalla ei ruvettu sellaista etuoikeutta ostamaan (olisi maksanut yli 1000 euroa/henk.), mutta minulla on rutkasti Finnair-plussapisteitä (jotka on kerätty viiden vuoden aikana, sen jälkeen kun edellisen kerran potti tyhjennettiin).  Pisteitä oli riittävästi (2 x 50 000 pistettä), jotta niitä riitti meille molemmille.

Mitenkö niin paljon pisteitä, vaikkei mitenkään tuhottoman paljon ole edes lennelty? No matkoista tietysti tulee aina plussapisteitä, mutta myös kaikista Stockalla tehdyistä ostoksista tulee piste kautta käytetty euro. Kaikki matkat, kameratarpeet, kengät, yms. jotka olemme ostaneet netistä tai kaupoista maksaen Visalla, ovat tuottaneet pisteitä. Plus, että minulla on pankista sellainen Visa-kortti, että pelkästään sen olemassaolo tuo joka kuukausi pisteitä. Niinpä niitä on vuosien varrella kertynyt käytettäväksi asti. Minähän yritin käyttää niitä jo tämän reissun alkumatkaan (Helsinki – Nagoya), mutta silloin ei ollut vapaita paikkoja. Onneksi ei ollut, sillä nyt oli pisteitä vielä käytössä ja bisnesluokkaan pääsy oli nyt enemmän kuin hieno juttu.

Reissun huono-onnisuus tuntui kääntyneen 180-astetta.

Bangkokissa olimme yhteensä viitisen tuntia, lämmintä oli, kenttä komea, eikä kaoottinen, mutta japanilainen puhtaus ja eleganssi puuttui. Lopultakin ihan sama. Puolikymmeneltä me pääsimme koneeseen, ja Pehtoorin kanssa bisnesluokkaan. Uudenuutukainen A350 on komea kone, enemmän tilaa kuin aiemmissa kaukomatkakoneissa, mutta kyllähän me tällä kertaa saimme melkein omat yksiöt.

Ja niin hassuhan minä olen, että melkein hävetti, varsinkin meidän matkaseurueen edessä, kun eriseuraan menimme. Vähän sellaiseen seuraan, johon ei oikein tunnettu kuuluvamme. Koneessa oli viitisenkymmentä business-paikkaa, ja jos jonkinlaista kulkijaa joukkoon mahtui. Keskimääräistä enemmän oli naisilla Vuittonia ja ruskettuneita kasvoja, miehillä golfpaitoja ja liituraitaa, ja mm. yksi bodattu kroppa, jota tsekki nuorimies selfiekuvaili lennonkin aikana!!, powerpointtien valmistumista näin naapurilokerossa, ihan taviksia aasialaisia ja suomalaisia, sekalaista seurakuntaa ja me kaksi lopultakin erinomaisen kiitollista että olimme tänään tuossa mukana.

Mutta kaikkinensa oli ihan nautinnollinen lentomatka, ja eiliset tupinani Finnairista unohdin. Ja vaikka meillä vähän sellainen olo onkin, että me tulemme vastaisuudessa reissaamaan pääasiassa Euroopan rajojen sisällä, autolla ja ilman erityisempää matkanjohtoa, mikä tarkoittaa myös sitä, että liki kahden vuorokauden mannertenvälisiä lentoja ei enää taida olla näköpiirissä, niin plussapisteitä kerätään edelleen vaikka ihan vaan varuilta.

Uudessa koneessa olivat ihan ekstramahtavia (myös economy-puolella) kaikki lentokamerat ja kosketusnäytölliset reittikartat, joita oli jos jonkunlaisia.

Kun vuorokauden myöhässä laskeuduimme Oulunsalon lentokentälle, satoi rutkasti vettä, mutta siitä viis. Apsu vanhempineen oli vastassa. Oli niin jo ollutkin pientä ikävä.

Kahtena edellisenä yönä ei ole paljon tullut nukutuksi. Nyt ei jetlag, eikä reissun jälkeiset ylikierrokset vaivaa, hieman heikossa hapessa ja suunnilleen verenpaineeton, mutta kotona.