Todellakin vasta nyt. Vasta näinä päivinä olen osannut oikein olla, ja olla kotona. Olla siten, että ajattelen ajasta niin, että ikäänkuin kävelen sitä eteenpäin, tai en edes välttämättä eteenpäin, vaan, että vain hiljalleen liikun johonkin seuraavaan hetkeen. Tuntuu, että olen aina(?) elänyt vähän kuin pomppien kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle, vaeltanut yksien pitkospuiden avulla eteenpäin, ja sitten taas on pitänyt onnistua pääsemään seuraavan kohteen kohdalle ja selvittää se. On ollut sellainen sisäinen tunne, että ei voi olla, ei elää, jollei koko ajan mene. Ei tapahdu mitään, jos asiat eivät hoidu, jos en tee oikein, olen velvollinen, minun pitää, kuuluu tehdä näin, … Vähän kuin ”Afrikan tähti” -lautapelissä liikkuminen. Sellaiset ”säännöt” on ollut minun pelissäni, omassa elämässäni. Ihan vaan omassa päässäni.
Nyt vain olen, mikään ei aja kohti seuraavaa ”palluraa”. Tuntuu, ettei minun tarvi, ei vaadita. Teen, mitä haluan. Tai no ei tietenkään ihan noin, mutta kyllä te ymmärrätte.
Tänään olen nukkunut päiväunet! Olen leiponut pullaa! Maanantaina! Lintsannut lenkin. En ole valmistellut mitään. Toisaalta on kyllä suorittanutkin, mutta suorituksen maku puuttuu. Olen vain tehnyt. Miten se mainoksessa sanotaankaan: ”Koska mä voin!”
Pullanleivonnasta on sanottava muutama sananen, annettava muutama vinkki. Tein taikinan mantelimaitoon (Alpro). Ei huono vaihtoehto ollenkaan. Pannaria olen tehnyt jo useinkin siitä, ja mausta on tykätty, mutta sopii näköjään pullaankin. Varsinkin jo tekee mantelipullia. Kolmannes taikinasta muokkaantui tuollaisiksi mantelihäkkyröiksi. Hyviä ne oli, – ja enhän koskaan olekaan väittänyt, että osaisin leipoa jotain kaunista. Paitsi leipää. Teen joskus oikein kauniita leipiä. 🙂
Lopputaikinakin tuli jalostettua jääkaapintyhjennyksen nimiin. Mantelimaito ja joululta jäänyt mantelilastupussi olivat nekin siinä roolissa, ja sitten kaapissa kuukauden ollut Creme Bonjour Lakritsi-tuorejuusto ei ole saanut minua keksimään oikein mitään muuta käyttötarkoitusta kuin, että olen muutamia teelusikallisia suoraan purkista maistellut ja hyväksi todennut. Tänään teinkin lakupullia! Ja sitten se viimeinen kolmannes oli sitruunalakupullia! Lemon Curd -purkin pohjat laittelin pullien päälle ennen paistamista (nuo keltaiset, kiiltävät on niitä).
Nyt taidan kulkeutua hakemaan vielä yhden pullan, lasin maitoa ja uppoutua nojatuoliin ja Albert Edelfeltin fiktiiviseen maailmaan (Enni Mustosen romaani). ”Koska mä voin!”
Kuulostaa ihanalle, pullat myös
Ei tämä ollenkaan hassumpaa ole. Vaikka eihän ”entisessäkään elämässä” niin kurjaa tuo taapertaminen ja kiveltä kivelle pomppiminen ollut. 😉
Suuria muutoksia, vaikeitakin kokeneena tiedän, on ihana tunne kun huomaa päässeensä asioissa eteenpäin,ikäänkuin osaa ”hellittää”, ja antaa aikaa ajatuksille. Sekin on hedelmällistä,luovuus pääsee esiin, kuten noissa sinun herkullisen näköisissä pullissasi !
Toini, juuri tuo ”hellittää” on oikea sana. Ruoanlaitossa minulla on aina ollutkin luovuutta, leipomisessa ei niinkään, kirjoittamisessa joskus, – ja jospa se nyt alkaisi näkyä myös kuvissani. 🙂