Muistatko missä olit 40 vuotta sitten juuri tänä päivänä, siis lokakuun 19. päivänä? Uljaksen päivänä vuonna 1976.
Minä muistan, missä olin. Pehtoorikin muistaa, missä oli tuolloin. Me oltiin ekoilla treffeillä. Ollaan seurusteltu 40 vuotta.
Jo edeltävä kesä kuljettiin samoissa porukoissa, kaksistaankin tavattiin. Ja oltiin oltu luokkakavereita jo kaksi vuotta. Keskikoulussa (Tuiran Yhteiskoulussa, josta sitten pian tuli Yläaste ja Lukio) oltiin oltu rinnakkaisluokilla, mutta ei oikeastaan toisiamme silloin tunnettu. Mutta sitten kun lukio syksyllä 1974 alkoi, mentiin molemmat reaalilinjalle. Silloin lukioon vain ”mentiin”, ei tarvinnut pyrkiä. Oppikouluun oli kyllä pitänyt pyrkiä viisi vuotta aiemmin.
Noh, me olimme siis pari vuotta, lukion kutosen ja seiskan luokkakavereita. Syksyllä kun koulu sitten alkoi, emme enää olleet samalla luokalla, koska minä jätin saamani ehdot suorittamatta, ja ihan suosiolla jäin luokalleni. Mikä oli kyllä vallan viisasta, sillä kevään välitodistuksessa oli viis viitosta! Eikä mistä tahansa aineista, vaan matikasta (josta siis ne ehdotkin tuli), ruotsista, saksasta, fysiikasta ja kemiasta. Ei oikein hyvällä perustalla abiturienttivuoteen lähdöt olleet noissa, joten oli ihan viisasta tuplata. Tässä vaiheessa peruskoulu-uudistus ylsi lukioon, ja jäin siis seiskalta suoraan lukion toiselle. 😉 Joten luokkakaveruutemme päättyi siihen.
Välitunneilla ja koulun jälkeen, sekä viikonloppuisin edelleen tavattiin enemmän ja vähemmän satunnaisesti, kunnes sitten ryhdyttiin oikein ”virallisesti” seurustelemaan.
Kuva on otettu yhden kaverimme vanhempien mökillä, aika lailla nelisenkymmentä vuotta sitten. Retsku ja Satski me silloin oltiin. Huoh.
Tänään kun konttailtiin Aapelin kanssa olohuoneemme lattialla pohdittiin, että ehkemme tuolloin vielä ajatelleet loppuelämäämme yhdessä viettävän. Nyt on kyllä ajateltu, että niin tehdään.
Onneksi olkoon teille, minun ja vaimon ensitapaaminen oli helluntaina -75, joten samoissa vuosissa liikutaan. Kaverini houkutteli silloin minut väkisin ravintolakierrokselle, en millään halunnut lähteä. Kierroksen loppupuolella tuhannen päissäni kiipesin sitten raput ylös Härkätie-ravintolaan, rappujen yläpäässä eteisessä oli sohva ja siihen rysähdin. Siinä vieressä sattui istumaan neitokainen joka jostain vieläkin täysin käsittämättömästä syystä ei heti lähtenyt matkoihinsa. Ei ole lähtenyt vieläkään, ehkä omatkin tavat ovat siitä siistiytyneet. Että voi olla ihmisen elämä ja kohtalo monen sattumuksen tulos. Omassa tapauksessa, onneksi.
Jollei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä. Tai päinvastoin, kuten sinulla ja vaimollasi. Sattumus on ollut hyvä.
Onnea molemmille wanhoille pareille ! Miten se nyt menikään, kahta en vaihda . .
Hauska tuo Reijon tarina. Sattumuksethan ne meitä usein ohjailee.
Reijon tarina on hauska, ja tosi ihana on heidän vihkimisensä, josta Reijo minulle Saariselkä jutuista kirjeenvaihdossa ollessamme kirjoitti ja hän voisi kyllä joskus täällä kertoa muillekin.
Onnea Retsku ja Satski Hyvän mielen kirjoitus, jonka kruunaa tuo viimeinen virke.
Kiitos, Katri. Hyvillä mielin täällä ollaankin.
Tulkoon sitten tämä hääreissukin tähän yhteyteen. Oltiin päästy siihen vaiheeseen että morsian oli sitä mieltä että olisi aika mennä naimisiin, kihloissa oltiin oltu jo muutama vuosi. Siis minua kai kosittiin nyt, kihlauskosimisen toki olin itse suorittanut. Olin silloin kai jonkun sortin kapinallinen, puistatti ajatus suvun tähdittämistä kirkkohäistä. Morsian ymmärrettävästi halusi kirkkohäät. Kompromissina sitten sovittiin että hommataan kuulutukset, mennään jonnekin Lappiin ja vihitään siellä. Tämä tapahtui kesällä -79. Siispä puvut ja juhlaleningit Kuplaan ja kohti pohjoista. Leiriydyttiin Rovaniemellä, Sodankylässä ja oliko joku muukin paikka, mutta ei oikein napannut naimisiinmeno.
Tultiin sitten Inariin ja paikka vaikutti hyvältä. Siinä oli lähellä Pielpajärven erämaakirkko jossa tiedettiin vihkimyksiäkin suoritetun. Etsittiin pappila ja eikun ovea kolkuttelemaan. Paikalle asteli mies puukko vyöllään ja kyseli asiaamme. Naimisiin pitäisi päästä. Herra totesi että mikäs siinä, hän on pappi, mutta hän on parin tunnin päästä lähdössä kertausharjoituksiin. Mutta jospa hän soittaisi Ivaloon, siellä on toinen pappi joka voisi hoitaa toimituksen.
Ajeltiin sitten Ivaloon tapaamaan pastori Jouko Lepistöä. Esitimme asiamme ja hän totesi että kyllä hän lähtee Pielppajärvellekin jos ehdottomasti haluamme mutta Inarissa olisi ihan tien varressa Saamelaiskirkkokin. Pastori oli siihen aikaan aika tuhdissa kunnossa joten silmäilimme Virpin kanssa toisiamme ja sovimme häät huomiselle klo 14. Sitten tarvittaisiin kaksi todistajaa. Mistä ihmeestä sellaiset saadaan, koko kylässä ei näyttänyt olevan kuin saksalaisia turisteja. No löytyihän ne, toinen oli Saamelaiskirkon esittelijä, ja toinen paikallisen valokuvaamon juuri ja juuri täysi-ikäinen poika, kuvaaja itse oli jossain metsäreissulla.
Häät pidettiin, alttarilla seistessä kuulimme kun kirkkoon poikkesi satunnaisia turisteja ihmettelemässä tapahtumaa. Mutta niin vaan meistä tuli mies ja vaimo. Hääateria syötiin paikallisella leirintäalueella, poronkäristystä ja kotitekoista muutaman vuoden ikäistä ruusunmarjaviiniä. Hääyö sitten murtoharjateltassa, taisi ilmakin käydä pakkasen puolella. Seuraavana päivänä sitten kävellä tilskittiin häämatka sinne Pielpajärvelle ja todettiin että oli kyllä pitkä ja kivinen tie, Saamelaiskirkko oli oikea päätös.
Häätilaisuudesta ei jäänyt yhtään kuvaa, valokuvaamon poika oli jotenkin pilannut kaikki ottamansa kuvat. Mutta eipä se ole haitannut, jäipähän muistikuvat. Ikinä en ole jännittänyt niin paljon kuin siinä alttarilla seistessä. Mutta kannatti, hyvän vaimon sieltä pohjoisesta sai.
Kiitos, Reijo! Olitpa mukava kun jaoit tämän teidän yhdistetyn vihkimis-, hää- ja Lapin-matkan. Tämä on niin viehättävä tarina. Kiitos.
On mukavaa, että olemassa on pitkiäkin liittoja. Eikä tämä tarkoita, että ero olisi aina huono asia sillä sanotaanhan ”parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa”. Myös pitkässä liitossa olevana (38v tapaamisesta, seurustelua 2kk, kihloihin, kihloissa 3kk, naimisiin), uskon yhteisen yrittämisen merkitsevän paljon ja halun jatkaa niistä vastamäistä huolimatta. Onnea siis!
Reijon kertomus oli hauska. Kiitos siitä!
Pielpajärven kirkolle on tosiaan matkaa taivallettava. Kävimme siellä kerran ja isännällä oli koko matkan jotenkin huolestunut asenne. Parkkipaikalla hän sitten kertoi koko matkan ajan jännittäneensä, miten minä jaksan kävellä (totuuden nimissä, minulla on huono kunto!) ja miettineensä, mitä tekee jos väsähdän. Ja olihan hän keksinyt. Koska polku kulki vesistön vieressä, isäntä oli ajatellut soittavansa häkeen ja sanovansa, että tarvitaan vesitaso, jotta emäntä saadaan pois metsästä. No ei tarvinnut soittaa. Kirkko ja koko matka oli kyllä kipeytyneiden jälkojen arvoista.
Tuo on kyllä ollut melkein rakkautta ensisilmäyksellä! Ihan eri sprintterialoitus verrattuna meidän alkumetreiltä lähtien jatkuneeseen, sitkeään maratonitahtiin.
Ja eihän se pitkä taival välttämättä, ja tosiasiassa varmaan hyvin harvoin, ole pelkkää käsikädessä hymyssä suin taivaltamista. Ei auta että huolehtii toisesta, ja itsestäkin. On huolehdittava siitä suhteestakin.
Pielpajärvellä tuntuu olleen ihan trafiikkia tämän blogini lukijoiden toimesta. 😉
Tajusin vasta jälkeenpäin, että tänäänhän on meidän kihlajaispäivä! Nyt oli päivä jo niin suunniteltu, ettei mitään ”juhlaa” järjestetty, mutta huomenna päätimme mennä Teijon kansallispuistoon pienelle ”vaellukselle” (kuntoni on siis se rapa-) ja sitten syömään Matildaan Ruukin Krouviin.
Ensimmäistä kertaa kuulen Pielpajärvestä, saati paikan kirkosta, mutta merkittäviä asioita tuntuu paikassa tapahtuneen. Ainakin tuolla kultaisella seiskööt luvulla. Eivätkä kuulostaneen olleen mitkään perushäät, puhumattakaan ensitreffeistä alttarilla. Siinä kaiketi osa pitkän liiton salaisuutta.
Todella hauska kertomus!
Anneli, kihlajaispäivän suunnitelma kuulostaa hienolle. Toivottavasti sääkin suosii juhlapäivän viettoa.
Jarin, Pielpajärvellä kyllä kannattaa käydä. Ja nimenomaan tuon pidemmän reitin kautta.