Aurinkoisen syksyn päivät ovat ihania. Tänään on ollut sellainen.
Lenkin korvikkeena pihan siistimistä, kesäkukkien ”eheyttämistä” ja toisaalta myös kompostointia. Kaikkien elo ei enää vakuuttanut vahvuudesta kestää syksyn tuloa. Kärräillessä, lakastessa, putsatessa ja puuhaillessa seurailin, kuinka kurjet jo muuttivat etelään. Monenkymmenen kurjen parvi muodostui auraksi, kahdeksi, välillä kolmeksikin, kunnes taas löysivät yhteisen rytmin ja lähtivät kohti etelää. Lähtivät vaikka vielä on lämmin, Lapin viikon jälkeen melkein kesältä tuntui kotipihalla. Kurkien lähtö oli hienon näköistä, miten ne osaa, mistä ne tietää?
Yrttipenkeistä sadonkorjuuta. Tänä vuonna kyllä on yrteissäni makua, basilikalla melkein liiankin kanssa, mutta varsinkin rosmariini ja tilli ovat mahtavan makuisia. Yrttiviljelyksen uudistaminen keväällä on siis kirjaimellisesti tuottanut hyvän sadon. Ei vain runsaan, vaan myös todella makoisan.
Osan jo pakastin (silpuksi ja jääpalakuutiokoteloissa vesitilkan kanssa pakkaseen). Rapukestit voisi järjestää pelkästään sen vuoksi että on niin komeita kruunutillejä, mutta ehken sittenkään. Milloinhan meillä on viimeksi ollut rapukestit?
Mutta ei tänään rapukestejä: oli ystävien yhteiset satavuotisjuhlat (50 + 50) Saarelassa. Kakkua ja kuohuvaa -teemalla mukavat juhlat. Meidän kalaasiporukan yksi pariskuntahan se jo pääsi puolenvuosisadan vaiheeseen. Olihan se mukava tavata muitakin ystäviä, viihtyä sankareiden kauniilla pihalla, upealla terassilla.
Kotiin palattua jatkoin kuvaprojekteja ja huomisen sapuskan tekoa; nyt on jotain uutta ja maistuvaa tulossa. Reseptiikkaa ehkäpä jo huomenissa. Nyt vetäydyn Paimentytön seuraan. Trilogian ensimmäinen osa alkaa olla lopussa, olen kyllä tykännyt.
Tuo ensimmäinen kärsämön? kuva on taas sellainen jonka itsekin ottaisin jos osaisin. Valo, sommittelu ja muukin on kohdallaan.
Me vietämme Saariselällä aina viikon, se on hyvinkin sopiva aika. Joka kerta poislähtiessä jää nälkää tulla takaisin, mutta turnauskestävyys jo pikkuisen pettää niin että on kiva päästä omaankin sänkyyn nukkumaan. Sitä se ikä teettää.
Itse en ole oppinut syksystä tykkäämään, olen niin kevätihminen kuin vaan voi olla. Elämä viriää joulukuun 20. päivä, silloin on talvipäivän seisaus ja mennään taas kohti valoa. Toki meilläkin yrttejä viljellään ja niiden korjuu miellyttää kovastikin. Ja sienet, tänä vuonna tuntuu suppilovahveroita löytyvän hyvin.
Minä pidän kaikista vuodenajoista, sydäntalvesta vähiten, mutta kauniit syksyt ovat melkein yhtä ihania kuin kevätkesä.
Kuvassa on kruununtillin kukinto, se on kyllä hyvinkin kuvauksellinen.
Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja ei ole enää trilogia. Sarjan neljäs kirja on nimeltään Ruokarouva. Suosittelen sitäkin!
Kiitos tiedosta ja suosituksesta, Sanna. Luulenpa että luen vielä joskus sen neljännenkin. 😉