Aamulla lähdettyäni liikkeelle, äsken kotiin palattuani värit samanlaisia. Oranssia on maassa, puissa ja taivaalla. Syksyn värejä.
Olenhan sanonut, että pidän syksystä, erityisesti vuodenajasta nimeltä syyskesä, – pidän siitä melkein yhtä paljon kuin vuodenajasta nimeltä kevätkesä. Olen vasta viime vuosina, ehkä vasta tämän ”vapaaherrattaren”, valokuvauksen opiskelijan elämäni aikana, oikein havahtunut näihin kahdeksaan vuodenaikaan, jotka ainakin näillä Oulun leveysasteilla ovat mitä selvimmät. Ne näkyvät, ne tuntuvat. Ne ovat ovat ihania, ja niistä kahdeksasta juuri kevätkesä ja syyskesä ovat minulle (ja Canonilleni) mieluisimmat.
Ja jotenkin syksyä on siinä ystävyydessä, joka meillä eksnaapureiden kanssa on. Heidän luotaan juuri palasimme. Pitkästä aikaa heillä kävimme, – olimmekin jo olleet huolissaan, kun pitkään aikaan heistä ei mitään ollut kuulunut. Mutta nyt oli kutsu tulla syömään.
”Minä mitään osaa tehdä, tämmöista vaan, tämmöistä syksyn ruokaa. Ja eihän me mitään viiniä osata valita, mutta tämmöistä vaan. Tämmöistä syksyviiniä.”
Niin, vaikka ruoka olisi ollut ”vain tämmöistä” ja vaikka viini olisi ollut ”tämmöistä vaan”, olisi ollut mieluisaa nähdä näitä ihmisiä, olisi ollut ihana istua valmiiseen ruokapöytään. Ja sitäpaitsi: hirvenlihakääryleet tykötarpeineen, lappapuuro kastikkeineen ja erinomaisen makoisa uusseelantilainen Pinot Noir eivät olleet ”tämmöistä vaan”. Oli ihana syödä syksyistä hyvää perusruokaa, hyvien rakkaiden ihmisten kanssa. Oli mukava vaihdella kuulumiset, iloiset ja tummemmat kuulumiset, jutella, höpöttää, muistella menneitä. Oli ilo nähdä, että melkein kasikymppiset voivat olla niin vireitä, paljon liikkuvia, reippaita, myönteisiä. Syksyhän heidän elämässään jo on, mutta ei se haittaa.
Oli ilo. Haluaisin olla yhtä reipas sitten kun olen heidän iässään, kun olen omassa syksyssäni.
