Valkean kaupungin Kalaasit vol. 3

Voipunut, mutta edelleen hyvillä mielin. Kapituli on ohi. – Kyllä, kyllä se onnistui.

Oulussa oli 348 paistinkääntäjää aveceineen viettämässä ruoan ja juoman juhlaa, nauttimassa samanhenkisten seurasta, oppimassa uutta, maistelemassa, kokemassa, juhlimassa.

He olivat ensin aloittelemassa juhla- ja viinijuhlatiedon äärellä, sitten Nallikarin aurinkoisessa illassa barbeque/beach-partyissä, eilen leppoisilla lounailla ja viikonlopun huipentamalla Suurella Illallisella.

Meidän voutikunnan oma (eilen tehtävästään luopunut) vouti sanoi perjantaina tervetuliaispuheessaan myyneensä sielunsa pirulle, jotta ilta olisi aurinkoinen, sateeton ja kaunis. Hyvän hinnan sai piru, mutta hyvän vastineen saivat paistinkääntäjätkin. Ja kuin bonuksena kaiken lisäksi oli vielä täyden kuun ilta! Valkea kaupunki ja Pohjolan Riviera näyttivät parhaintaan! Oli vaan niin hieno ilta.

Ravintola Nallikari oli satsannut paljon, jotta suuri Diner Amical -ilta onnistuisi. Paljon oli suunniteltu, tarkistettu, maistettu, kokeiltu, tehty, neuvoteltu ja kun perjantaina seitsemän bussillista juhlijoita saapui Nallikariin ja sen aallonmurtajalle, kaikki oli valmiina.

Kun väki hiljalleen valui kohti Nalskun ”Majakkaa”, saatiin kuunnella swingiä, ja katsella tanssijoita…

Kun olimme nauttineet alkukuohuvat (Freixenet Gato Negro -piccoloista mustilla pilleillä — Sehän on meillä mökillä ollut jo vuosia notskipaikalla liki perinnetapa) oli aika siirtyä kohti ravintolaa ja sen edessä olevia grillejä!

Barbeque-, beach-party alkakoon!

[Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.]

Olen tietysti hieman jäävi sanomaan, kotikenttäetu ja järjestävän osapuolen epäobjektiivinen näkökulma sotkevat puolueetonta kommentointia, mutta sen takia tai ehkä sittenkin siitä huolimatta, ruoka oli hyvää, paikoin erinomaista. Herkkutatti-suppilovahverosienisalaatti kruunasi kaiken muun. Makkarastahan minä olen aina pitänyt. Enkä minä osaa mistään valittaa, kaikesta olen iloinen, tyytyväinen, että näin hyvää Nallikari tarjosi. Yli 300 hengen, ruoka-alan ammattilaisen ja intohimoisen harrastajan ruokkiminen hyvin ja makumuistoja tarjoten ei ole ihan pikku juttu.

Hyvä seura tekee tällaisista illoista vielä astetta nautinnollisempia, ja olipa meillä Pehtoorin kanssa ilo ja onni saada paikka ”kummipoikani” [ex-työkaveri] ja avecinsa pöydästä. Ruoasta ja reissuista riitti juttua. Ilta soljui. Niin hyvin viihdyimme pöydässä, ettei paljon terassilla käyty, ja siellä olisi sentään ollut bändikin. … Mie vähän kiertelin pöydästä toiseen, ainahan se on mukava tutustua uusiin ihmisiin… kummasti karjalaisten pöydissä viihdyin. 😉

Kun yhdentoista tienoissa olimme jo lähdössä kotiin, sattui biitsillä parhaimmilleen olevan tulishow alkamassa. Olinpa luvannut sen kuvatakin, ja olipas se pikkuisen haastavaa, varsinkin sillä linssillä joka sattui olemaan mukana, ja vielä kuvailla pimeässä ilman jalustaa! –  mutta jokunen otos kuitenkin.

Eilinen lounas onkin eilisessä postauksessa, mutta entäs sitten Grand Diner? – Se oli Grand. Mutta on minulla toki valittamistakin. Ehdottomasti. Ja se on se, että Oula-ravintolan siinä siivessä, jossa me istuimme, oli illan päälle liikaa valoa, ja kyllä siellä akustiikkakin teki sen, että välillä, puheensorinan ollessa aika huikea, oli vaikea kuulla pöytäseurueen juttuja. Mutta siinäpä ne valituksen aiheet sitten olivatkin. Ja ehkäpä niihin löytyykin syy kommentoijasta ja tämän iästä. 😉 Tässäkin kohtaa taitaa olla hyvä syy katsoa ensin peiliin: jos on jo siinä iässä, että illan päälle turhan kirkas valo ei ole hyväksi, eikä kuuntelu reippaassa sorinassa ole ongelmatonta, niin eikös se sitten olekin ihan itsestä kiinni… 😉

Oulussa ei ole monta paikkaa, jossa voi järjestää illallisen, Suuren Illallisen, gastronomisesti korkeatasoisena yli 300 hengelle. Lapland Hotel Oulassa voi. Sen uskon eilisen jälkeen.

Makumatka Jäämereltä Lapin kautta Ouluun oli huikea. Yksikään ruokalaji ei ainakaan meidän pöydässä, meidän pöytäseurueen kommenttien mukaan, ollut epäonnistunut. Päinvastoin. Makujen harmoniaa, ensiluokkaisia raaka-aineita, ilman turhia kikkailuja, kauniita annoksia, ja iso asia oli, että keitto oli kuumaa, kala lämmintä, liha mureaa ja maukasta, ja lämmintä. Hovimestari oli näkyvä kapellimestari, jonka ohjauksessa tarjoilija(opiskelija)t toivat ruoat ja juomat nopeasti, lämpiminä, yhtäaikaisesti,… sellainen on myös kaunista katsottavaa.

Meillä oli mukava pöytäkunta, uusia ihmisiä, mikä on aina ilo, ja vanhoja tuttuja, mm. minun paistinkääntäjäkummini. Eikä ilta käynyt pitkäksi, ruokalaji toisensa jälkeen maistui. Kuningasrapukeittoa olisin voinut syödä vielä vaikka jälkiruoaksi. Se oli ihan mielettömän intensiivistä maultaan, kuin myös jälkkäri. Se oli nyt vielä parempaa kuin silloin kun kävimme keväällä koemaistamassa menun.

Kun illallinen oli nautittu, olimme Pehtoorin kanssa valmiita lähtemään kotiin, kylläisinä, hyvin viihtyneinä, minä taas kerran ääni käheänä [kuka oikein puhuu äänelläni??? 🙂 ], mutta tulivat molemmat kummilapseni hakemaan minut pöytäänsä: on aika tarjota samppanja. Olivat ymmärtäneet kun aika päiviä sitten ilmoitin, että käätyjen saamisen jälkeen suosittelijalle on fiksua tarjota samppanjalasillinen. FIksuja olivat tarjosivat, ja Pehtoorikin pysyi siinä samalla samppanjassa. Ja eihän meillä sitä vastaan mitään ole. 😀

Samanhenkisten kanssa on hyvä olla, ammattilaisten ja harrastajien kanssa hyvän ruoan ja juoman, juhlan ja juttelun parissa, koko ilta. Ennakkoluulottomasti, ruokaa kunnioittaen.

Kävipä sitten niin, että olimme liki kahteen asti! Kahteen! Me jotka yleensä liu´umme ennen puoltayötä kotiin. Kotikapitulissa on hyvä juhlia kunnolla. Oli hienoa. Once in a lifetime!