Siihen ei mene kuin varttitunti, että olen jotensakin eksyksissä.
Aamupäivällä lähdimme metsän kautta kohti Rönkönlampea, sienikorit mukana, pienten kangasrouskujen ja herkkutattien kiilto silmissä. Rönkönlammelle olen kulkenut kesällä kävellen, syksyllä pyörällä, kevättalvella hiihtäen ja olen kulkenut sinne usein, vuosikymmenien aikana todella usein. Yhtä matkaa metsäreitille lähdimme, jossain vaiheessa vähän erkanimme; niinhän se on tehtävä, että koko maaston mahdollinen sienisato saadaan kartoitettua.
Ja jossain vaiheessa vain rupesin miettimään, että missähän mie olen. Lohduttauduin sillä, että tiesin olevani ”latupohjan” = valaistun ladun (Saariselkä – Kiilopää) ja nelostien välissä, joten ihan umpihukassa en ollut. Kangassieniä löytyi, muutama männynherkkutattikin, pari herkkutattia. Jossain välissä soittelimme Pehtoorin kanssa, (Pehtoori kun oli jo siellä Rönkönlammella, eikä minulla sen hetkisessä sijainnissani hajuakaan, missä päin se on), jotta joko palailtais mökille lounasmakkaroille, ja niin päätettiin. Ja kuin ihmeen kaupalla minä olin ensin perillä.
Lounastauon jälkeen, sään suosiessa, kun ei satanut, mutta ei todellakaan ollut turhan lämmin (+ 8 C) päätimme lähteä autolla Kutturantien varteen, ja jatkaa sienestystä siellä. Ja taas: varttitunnin jälkeen hoksaan olevani ”jossain”. Mutta nelostien äänet kuuluivat, ainakin aina välillä, joten reippaasti tepastelin pitkin jänkhää.
Ja olipa kyllä kaunis metsä. Aluskasvillisuutta hyvin vähän, lähinnä ”kokolattiamattomaista” pehmeää jäkälää, ei mitään ”vitikkua”, oli hyvä hengittää, liikkua, olla. Metsässä kävely on vaan niin mukavaa. Ja näillä leveysasteilla metsässä on myös rinteitä, ylä- ja alamäkiä, mikä sekin oululaista tietysti viehättää.
Ja juuri kun whatsappailen aamulla lähteneiden mökkivieraiden kanssa, huomaan jalkojeni juuressa matsutake-apajan! Nämä meidän viikonloppuvieraathan ovat sieniasiantuntijoita, ja juuri he opettivat meidät löytämään ja tunnistamaan matsutakeja, ja mehän otimme opista vaarin; löysimme yhteensä pitkästi yli puoli kiloa tätä merkillistä sientä. Kun sen tuoksun on kerran kokenut, sitä ei unohda, eikä sitä voi mihinkään muuhun sotkea.
Mitähän tuolla sienisadolla tekisin? Onko kokemuksia, hyviä matsutake-reseptejä jaossa? Miten sen säilön? Kaksistaan kun emme koko tuota tuoksuvaa, varsin arvokasta valmuskarivistöä aio käyttää. Maksavat tuosta Japanissa 200 – 1000 euroa kilolta, mutta eipä tässä nyt oikein myyntimatkalle viitsisi lähteä. Ajateltiin täällä Hangasojan varressa vielä tovi viivähtää, siitäkin huolimatta, että ystävät aamiaisen jälkeen kohti Oulua lähtivät. Mieluusti olisimme kyllä heidät seuranamme pitäneet.
Onneksi lupailee mukavaa keliä tulevalle viikolle: sienimetsät ja patikkapolut odottavat!
Toissa vuonna saatiin Iisakkipään alarinteeltä siitä Saariselän kylän kohdalta ämpärillinen kanttarellejä. Tänä vuonna niitä on saanut täällä etelässä koko kesän, eilen löytyi jo suppilovahveroitakin kaveriksi. Ja puolukoita on maa punaisenaan, omat hillot on turvattu useammaksi vuodeksi.
Kanttarelleja täällä?? Hyvä tietää, kiitos Reijo vinkistä.