Herkkukauppa-ajatuksen nousu ja lasku

Herkkukauppa?

Siitähän minä olen puhunut vuosikausia. Täällä blogissakin sitä olen sivunnut, jotain satunnaisia mainintoja on ollut, ja usein olen luvannut siitä aikeesta, sen noususta ja tuhosta kertoa. Olkoon sen aika nyt.

Ensimmäisen kerran herkkukaupan pitäjäksi ryhtyminen oli vakavassa harkinnassa 1990-luvun lopulla, jolloin olin saanut Keminmaan ja Iin seurakunnan historiat vihdoin valmiiksi, lapset olivat vielä ala-asteiässä, minulla kylläkin virka, mutta siinä ei oikein mahdollisuutta väitöskirjaa tehdä, vaikka sellaiseen oli kovasti jo painetta.

Oulussa ei ollut vielä Stockan herkkua, ainoa italialaisia ja muita speliaaliherkkuja (tuolloin mm. aurinkokuivatut tomaatit ja prosciutto) myyvä liike oli Franzenin talossa pieni herkkukauppa nimeltä Konsulinna. Sinnehän minä pari kertaa kuukaudessa ylimääräiset roponi kannoin: ostin viikonlopuksi juustoja ja erikoispastoja ja ties mitä. Kauppias (herkkukauppiaaksi turhankin hoikka, nuori nainen) tuli tutuksi. Pari vuotta kauppaa pidettyään hän joutui siitä luopumaan, koskapa edessä oli muutto Ranskan Biarritziin, josta miehensä sai hyvän työpaikan.

Ja kauppias tarjosi kauppaansa minulle: ”Ala sinä tähän kauppiaaksi.” Ja minähän otin tarjouksen vakavasti: mietin jo, mitä tuotevalikoimaan kuuluisi, mitä itse aina tekisin tiskiin, miten kehittelisin tuotteille reseptejä, joita sitten asiakkaille jakaisin. Miten oheen voisi laajentaa pitopalvelun ja hiljaisina hetkinä voisin sitten vielä vääntää sitä väitöskirjaa (voi hyvä tavaton, että ihminen voi olla tyhmä!). Isäni innostui myös ajatuksesta, lupasi takaajaksi ja tukijaksi, ja olisi varmasti omilla ostoillaan pitänytkin putiikin taseen positiivisena. Viikon asiaa pohdin, yhdessä Pehtoorin kanssa pohdimme, mutta sitten, semminkin kun oli jo tiedossa, että Oulussa avattaisiin pian Stockan herkku, luopua koko hommasta.

Toisen kerran herkkuputiikki-haave nosti päätään 2010-luvun alussa. Oltiin käyty ostoksilla ja ihastelemassa sekä Tampereen Culinaria Keittiöelämää– että Kokkolan Olivette-putiikeissa, ja kun Oulussa ei mitään vastaavaa ollut, ja kun se Stocka ei sitten kuitenkaan ole putiikki, niin ajattelin, että josko Ouluunkin tuollainen kauppa. Kun syksyllä 2011 jäin vuorotteluvapaalle yksi (kymmenistä!) tehtävistä oli pohtia, palaanko vuoden päästä duuniin yliopistolle vai perustanko herkkukaupan? Ja asia oli ihan vakavassa harkinnassa. Kävimme uudelleen Tampereen ja Kokkolan liikkeissä, sovittiin niiden pitäjien kanssa jo alustavasti maahantuonnin yhteistyöstä ja lupasivat neuvoja ja vinkkejä alkuun. Harkitsin ja keskustelin yhteistyöstä muutaman oululaisen ravintoloitsijan kanssa, – niitä kun tuossa vaiheessa paistinkääntäjyyden myötä oli tullut tutuksi. Pankissakin jo asian otin puheeksi.

Laskesteltiin ja etsittiin jo sillä silmällä vuokratilojakin Oulun keskustasta, sillä keskustassa tuollaisen putiikin pitää olla. Kauppahalliin menemistä suunnittelin. Pehtoori ei estellyt, mutta vähän vihjaili, että olenko varma, että sittenkään haluan yrittäjäksi, enkö aikanaan ollut nimenomaan tehnyt vanhemmillenikin selväksi, että minusta ei kaupalliselle ole, enkä kauppaopistoon lähde, saatikka yksityisyrittäjäksi. Ja nyt olin sitten luopumassa itse rakentamastani ”urasta” yliopistossa, vaikka lopultakin ihan erinomaisen hyvin (vielä tuolloin) siinä viihdyin ja elantoni sieltä tienasin.

Ratkaiseva tekijä putiikinpitäjäksi luopumisessa ajatuksesta ryhtyä putiikinpitäjäksi oli Oulun ydinkeskustan (= Rotuaarin kivijalkaliikehuoneistojen) hurjat vuokrat. Olin haaveillut mm. silloin tovin tyhjillään olleesta Zebra-kenkäkaupan tilasta, johon sitten tuli Tillander, ja sen jälkeen siinä on ollut vielä ainakin kaksi liikettä. Kun kuulin, mitä muutamat kahvila-baarit Rotuaarilla maksavat vuokraa, tajusin, ettei kannata hyväntekeväisyysmielessä ryhtyä herkkuja oululaisille ja kaupungissa kävijöille myymään. Yhden vaihtoehdonhan Anneli My way -postaukseni loppuun heitti sen jälkeen kun irtisanouduin yliopistosta: ”voit vaikka perustaa historiallisen, mutta ajan hengessä olevan herkkuruoka puotiravintolan, joka kulkee bussilla paikasta toiseen!”

Sen pituinen se!

Herkkuputiikkia en perustanut, enkä lähtenyt opiskelemaan kokiksi, joka sekin oli vielä pari vuotta yhtenä vaihtoehtona. Pyrin ja pääsin suorittamaan Valokuvaajan ammattitutkintoon johtavaa kaksivuotista koulutusta. Siksi nuo kuvat tässä postauksessa. Ehkä ne myös symboloivat putiikkiajatuksen hautaamista, mutta kertovat myös siitä, että olen ollut tänään – pitkästä aikaa – hautuumaalla kuvaamassa.