Herkkukauppa?

Siitähän minä olen puhunut vuosikausia. Täällä blogissakin sitä olen sivunnut, jotain satunnaisia mainintoja on ollut, ja usein olen luvannut siitä aikeesta, sen noususta ja tuhosta kertoa. Olkoon sen aika nyt.

Ensimmäisen kerran herkkukaupan pitäjäksi ryhtyminen oli vakavassa harkinnassa 1990-luvun lopulla, jolloin olin saanut Keminmaan ja Iin seurakunnan historiat vihdoin valmiiksi, lapset olivat vielä ala-asteiässä, minulla kylläkin virka, mutta siinä ei oikein mahdollisuutta väitöskirjaa tehdä, vaikka sellaiseen oli kovasti jo painetta.

Oulussa ei ollut vielä Stockan herkkua, ainoa italialaisia ja muita speliaaliherkkuja (tuolloin mm. aurinkokuivatut tomaatit ja prosciutto) myyvä liike oli Franzenin talossa pieni herkkukauppa nimeltä Konsulinna. Sinnehän minä pari kertaa kuukaudessa ylimääräiset roponi kannoin: ostin viikonlopuksi juustoja ja erikoispastoja ja ties mitä. Kauppias (herkkukauppiaaksi turhankin hoikka, nuori nainen) tuli tutuksi. Pari vuotta kauppaa pidettyään hän joutui siitä luopumaan, koskapa edessä oli muutto Ranskan Biarritziin, josta miehensä sai hyvän työpaikan.

1-3

Ja kauppias tarjosi kauppaansa minulle: ”Ala sinä tähän kauppiaaksi.” Ja minähän otin tarjouksen vakavasti: mietin jo, mitä tuotevalikoimaan kuuluisi, mitä itse aina tekisin tiskiin, miten kehittelisin tuotteille reseptejä, joita sitten asiakkaille jakaisin. Miten oheen voisi laajentaa pitopalvelun ja hiljaisina hetkinä voisin sitten vielä vääntää sitä väitöskirjaa (voi hyvä tavaton, että ihminen voi olla tyhmä!). Isäni innostui myös ajatuksesta, lupasi takaajaksi ja tukijaksi, ja olisi varmasti omilla ostoillaan pitänytkin putiikin taseen positiivisena. Viikon asiaa pohdin, yhdessä Pehtoorin kanssa pohdimme, mutta sitten, semminkin kun oli jo tiedossa, että Oulussa avattaisiin pian Stockan herkku, luopua koko hommasta.

1-2

Toisen kerran herkkuputiikki-haave nosti päätään 2010-luvun alussa. Oltiin käyty ostoksilla ja ihastelemassa sekä Tampereen Culinaria Keittiöelämää– että Kokkolan Olivette-putiikeissa, ja kun Oulussa ei mitään vastaavaa ollut, ja kun se Stocka ei sitten kuitenkaan ole putiikki, niin ajattelin, että josko Ouluunkin tuollainen kauppa. Kun syksyllä 2011 jäin vuorotteluvapaalle yksi (kymmenistä!) tehtävistä oli pohtia, palaanko vuoden päästä duuniin yliopistolle vai perustanko herkkukaupan? Ja asia oli ihan vakavassa harkinnassa. Kävimme uudelleen Tampereen ja Kokkolan liikkeissä, sovittiin niiden pitäjien kanssa jo alustavasti maahantuonnin yhteistyöstä ja lupasivat neuvoja ja vinkkejä alkuun. Harkitsin ja keskustelin yhteistyöstä muutaman oululaisen ravintoloitsijan kanssa, – niitä kun tuossa vaiheessa paistinkääntäjyyden myötä oli tullut tutuksi. Pankissakin jo asian otin puheeksi.

Laskesteltiin ja etsittiin jo sillä silmällä vuokratilojakin Oulun keskustasta, sillä keskustassa tuollaisen putiikin pitää olla. Kauppahalliin menemistä suunnittelin. Pehtoori ei estellyt, mutta vähän vihjaili, että olenko varma, että sittenkään haluan yrittäjäksi, enkö aikanaan ollut nimenomaan tehnyt vanhemmillenikin selväksi, että minusta ei kaupalliselle ole, enkä kauppaopistoon lähde, saatikka yksityisyrittäjäksi. Ja nyt olin sitten luopumassa itse rakentamastani ”urasta” yliopistossa, vaikka lopultakin ihan erinomaisen hyvin (vielä tuolloin) siinä viihdyin ja elantoni sieltä tienasin.

1

Ratkaiseva tekijä putiikinpitäjäksi luopumisessa ajatuksesta ryhtyä putiikinpitäjäksi oli Oulun ydinkeskustan (= Rotuaarin kivijalkaliikehuoneistojen) hurjat vuokrat. Olin haaveillut mm. silloin tovin tyhjillään olleesta Zebra-kenkäkaupan tilasta, johon sitten tuli Tillander, ja sen jälkeen siinä on ollut vielä ainakin kaksi liikettä. Kun kuulin, mitä muutamat kahvila-baarit Rotuaarilla maksavat vuokraa, tajusin, ettei kannata hyväntekeväisyysmielessä ryhtyä herkkuja oululaisille ja kaupungissa kävijöille myymään. Yhden vaihtoehdonhan Anneli My way -postaukseni loppuun heitti sen jälkeen kun irtisanouduin yliopistosta: ”voit vaikka perustaa historiallisen, mutta ajan hengessä olevan herkkuruoka puotiravintolan, joka kulkee bussilla paikasta toiseen!”

Sen pituinen se!

Herkkuputiikkia en perustanut, enkä lähtenyt opiskelemaan kokiksi, joka sekin oli vielä pari vuotta yhtenä vaihtoehtona. Pyrin ja pääsin suorittamaan Valokuvaajan ammattitutkintoon johtavaa kaksivuotista koulutusta. Siksi nuo kuvat tässä postauksessa. Ehkä ne myös symboloivat putiikkiajatuksen hautaamista, mutta kertovat myös siitä, että olen ollut tänään – pitkästä aikaa – hautuumaalla kuvaamassa.

7 Comments

  1. Tätäpä en ole tainnut ennen tehdä, että kommentoisin omaa postaustani ensimmäisenä, mutta nyt sitten tämmöinenkin.

    Tuota viimeistä kuvaa kun vielä katselen.. sitä kovasti jo hautausmaalla mietin. Mikä tarina tuohon liittyy? Kuka ja milloin on kiven laittanut. Kenen on ollut 25.8.1988 kuollut Pikkupoika, – vuoden nuorempi kuin meidän Esikoinen. Miksi Pikkupoika on haudattu sata vuotta aiemmin 23-vuotiaana kuolleen talollisen poika Kustaa Jaakolan kanssa samaan hautaan?

  2. Lähdekritiikkiä kannattaa käyttää (tässäkin). Teksti on niin selvää, että se ei ole alkuperäinen vaan kunnostettu. Veikkaan, että kunnostaja on kirjoittanut vuosiluvun 1988 vahingossa, oikeasti siinä on lukenut 1888, ja Pikkupoika on ollut Gustaf Henrikin päivän ikäisenä kuollut pikkuveli.

  3. Samanlaista miekin ajattelin. Selvää on, että teksti ”alustoineen” on laitettu myöhemmin – ehkäpä juuri 1988, mutta entä jos ei sittenkään? Eikä muistokivessä ole ollenkaan ristiä. Ja kuka laittoi tekstin sata vuotta myöhemmin?

    Vähän minua kyllä tämä vaivaa… 😉

  4. Ei ole järin wanhaksi elänyt tuo talollisen poikakaan, jo reilun 20-v iässä siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Ilmeisesti ei vielä noinkin myöhään ollut kovin harvinaista kuolla nuorena, taudit lienevät niittäneet satoaan.
    Oma esikoinen on nyt juuri saman ikäinen, huh-huh ..
    Reijahan se osaa kertoa, onko mahdollisesti tuolloin ollut jokunen sota/taistelu käynnissä, .. itse en kyllä tiedosta mistään sodista Suomessa aivan 1800-lopulla.

  5. Mielikuvitus lähti kyllä singahtelemaan tuon muistokiven myötä….
    Kirjoitustasi lukiessani tuli heti mieleen, että Sinunhan pitää lisätä bussipuodin tarjontaan valokuvaus. Entistaikaanhan ainakin markkinoilla oli kuvaajia, jotka kuvasivat markkinaväkeä komeita taustoja vasten.
    Siitä vaan: yhden bussin taktiikalla! 😉

  6. Jarin, tuskin Kustaa Henrik sodassa kuoli. Kyllä 1800-luvun lopulla kuolleisuus nuorissa ikäluokissa oli korkeammalla kuin nykyisin.

    Synnytyksiin kuoli paljon ”pikkupoikia”, ja onkin tosiaan varsin luultavaa, että tämä pikkupoika menehtyi jo 1888.

  7. Anneli, tuo laajentamasi idea valokuvauksen ottamisesta mukaan ”monitoimibussini” liikeideaan ei ole oikeastaan kovin kaukaa haettu. Itä-Suomessa on kuulemma nykyisinkin ihan tavallista että valokuvaajat tekevät keikkaa toreilla. Lapsikuvaushinnat on varsin alas poljettu.

    Taitaa jäädä minulta vielä tuo(kin) tekemättä. 😉

Jokainen kommentti on ilo!