Ammattikoululaisen mietteitä näyttöjen alla

Nyt on avauduttava opinnoistani…

Ensimmäinen tutkintotilaisuus, ”miljöönäyttö”, on edessä syyskuun lopussa. Sitten seuraavaksi studiossa työskentely joulu- tai tammikuussa, digitaalinen työnkulku helmikuussa ja suunnittelu ja kaupalliset taidot huhtikuussa.

VAT-koulutus, lähiopetusviikonloput Torniossa ja etätyöskentely ja palaute netin kautta, on siis näihin tutkintoihin valmentava koulutus. Itse miellän sen niin, että VAT-koulutus on kuin lukio, josta saa päästötodistuksen, ja näytöt ovat kuin ylioppilastutkinto, jonka eri osat läpäistyään saa tutkintotodistuksen. Ja sen myötä virallisen todistuksen ammattipätevyydestä. Kouluhan on ammattikoulu, eikä siis todellakaan joku vähän tavallista pidempi kurssi, kuten monet taitavat luulla.

Viime viikonloppu oli yhden sortin ”preliminääri” ensi kuussa olevia tutkintoja varten. Miljöössä työskentely -tutkinnon osa sisältää viisi tehtävää ja varsinaisen tutkintotilaisuuden. Kaikki osat on saatava läpi.

Ja miljöö-osioon kuuluu kuvareportaasi (8 kuvaa), miljöökuva (5 kuvaa), henkilömuotokuva (5 kuvaa) samasta henkilöstä miljöössä ja maisemakuva eli saman miljöön käsittely eri valo-olosuhteissa (5 kuvaa). Kuvasarja tulee olla samasta maisemasta – näkymä saa vaihtua. Ja sitten on vielä yksi tehtävä, joka tehdään ”simulaationa” eli tutkintotilaisuudessa saadaan kuvaustehtävä, ”toimeksianto”, johon kuvat on otettava, käsiteltävä ja esitettävä vuorokaudessa.

Ja olennaista on se, että ”kuvata sarja” ei tarkoita vain esimerkiksi viittä hyvää, visuaalista ja teknisesti moitteetonta kuvaa Aapelista, vaan ne on oltava vielä sarjassa, jonka oikeanlaisessa rakentamisessa on tietyt sääntönsä. Voisin esimerkiksi koota viiden hienon kuvan nipun Saariselältä, mutta se ei vielä tarkoita, että se olisi sarja.

Kun me lauantaina aamulla Kukkolassa aloitimme palautetilaisuuden, opet kertasivat, mikä on kyllä ollut aiemminkin esillä: kahdenkymmenen hengen porukasta yksi tai kaksi suoriutuu kerralla koko näyttörumbasta. Miljöössä työskentely -näyttö ja erityisesti siinä maisema-osio on tuottanut eniten vaikeuksia. Näyttöjen täydentäminen ja uusiminen on mahdollista ja sitä saa tehdä vaikka kuinka kauan, mutta silti yleensä vain noin puolet VAT-koulutuksessa olleista tekevät tutkinnon loppuun asti. Ja opettajat kertoivat, että meidän porukkamme taso ja motivaatiot näyttävät olevan hyvin samankaltaista kuin edellisilläkin kerroilla.

Ja tutkinnonhan ottavat vastaan ”sensorit”, joita on kolme ja jotka eivät siis ole meidän opet, vaan ulkopuolisia alan edustajia eri sektoreilta. Vrt. ylioppilastutkintolautakunta.

Minä en hetkeäkään epäile, ettenkö saisi koulutusosion tehdyksi; olen ahkera, aina (paitsi se luokkakokousilta) paikalla, harjoittelen, olen kuvannut ihan valtavan määrän kuluneen vuoden aikana, lukenut eräänkin kuvankäsittelyoppaan, tehnyt kaikki harjoitukset, monet tuplana.

Koulutuksen läpikäyminen siis hoituu hyvin ja ilolla, mutta olen tässä matkan varrella, aika varhain jo, ymmärtänyt, että minulle tutkinnon suorittaminen ei tule olemaan mikään itsestäänselvyys, eikä ainakaan pitkiin aikoihin mahdollista. Tutkintovaatimuksissa lukee näin: ”Valokuvaajan ammattitutkinnon perusteet on laadittu valokuvaajille, joilla on alan peruskoulutus ja useamman vuoden työkokemus.”

Itsellä on sellainen tuntuma, että alan olla kuvaamiseni kanssa siinä vaiheessa, jossa monet opiskelukaverit olivat viime syksynä kun me aloitimme. Toki olen kehittynyt, paljonkin, mutta olen vielä kaukana mistään tutkintojen menestyksekkäästä suorittamisesta. Peruskoulutus alkaa olla puolen vuoden päästä kasassa, mutta ”useamman vuoden työkokemus” tai sitä vastaava kuvaamisen määrä ei ole lähelläkään.

Niinpä viikonloppuna oli todella mielenkiintoista kuulla, miten ne neljä (+2 vara) sarjaani arvioidaan. Itsearviointini, omat ajatukset onnistumisista ja epäonnistumisista eivät kaikilta osin osuneet oikeaan, mutta tiivistäen kahden open puolen tunnin aikana antama kommentointi, palaute ja parannusehdotukset menivät kiteytetysti näin:

”Hieno miljöösarja”,
”maisemissa kuvankäsittely saatava kuriin”,
”henkilökuvissa rajausongelmia mutta myös hienoja onnistumisia” ja
”reppari on tehtävä kyllä uudelleen…”

Siis molemmat miljöösarjani ovat kuulemma pienin korjauksin sellaisia, joista pitää vain valita kumman kanssa voin ihan hyvin mennä yrittämään näyttöön! Jee. Täysin uuden repparin tekemisen olin jo kyllä itsekin päättänyt ennen kuin opet edes aloittivat sen kritisoimista. Se todettiin dokumentaariseksi, sellaisena hyvin rakennetuksi, mutta visuaalisuus puuttuu. Tiesin.

Vielä viime viikolla hillittömässä kiireessä sarjoja tehdessäni ja lähettäessäni mietin tutkintoihin menemistä. Siis mietin, että menenkö edes kokeilemaan, koska vielä olen kovin kaukana läpäisymahdollisuuksista. Mutta viikonloppuna rohkaistuin ja päätin, että tietysti menen. Oppimista ne näytötkin tuovat tullessaan. Palaute tuo aina jotain uutta tietoa siitä, mitä ja miten pitää parantaa.

Juuri tämähän oli minun oman opetukseni, pedagogisen ajatteluni ydin: on kerrottava, miten suoritus on mennyt, mikä oli hyvää, mikä vaatii parantamista ja miten päästään parempaan tulokseen. Siksihän en moneen vuoteen enää pitänyt kurssieni jälkeen tenttejä, vaan erilaisia käytännön harkkoja ja esseitä, ja kurssin läpäisy edellytti – paitsi kelpo suoritusta – myös palautetilaisuuteen osallistumista.

Näillä mennään. Kunhan tämä kapituliviikko saadaan kunnialla pois edestä, olen taas ihan täysipäiväinen opiskelija. Ja se tuntuu ihan mahdottoman hyvälle.

[PS. Tiesittehän, että näyttöihin ei auringonlaskukuvia sitten laiteta. 🙂 ]