Luokkakokouksen jälkeen

Vielä eilisessä, vielä lukiovuosissa… On oikeasti vaikea palata tähän päivään, todellisuuteen. Eilinen iltapäivä ja ilta olivat aika huikea sukellus omaan menneeseen…

Eilen oli vihdoin – talven ja kevään odotuksen ja järjestelyn jälkeen – luokkakokous. Olin aamupäivän vielä Torniossa, koulussa. Kuuntelin viikonlopun tehtävienannot ja ensimmäisen kuvausssession ehdin tehdä, mutta sitten lähdin, livahdin, kohti Oulua.

Ope kyllä ymmärsi luokkakokouksen ainutkertaisuuden, ja myönsi ”luvallisen poissaolon”, kunhan teen repparin luokkakokouksesta. Kurssikaverit lähtivät Arpelaan ja muualle kuvailemaan erilaisia kesätapahtumia, mutta minä lähdin  kohti Oulua, kohti luokkakokousta. Eka kertaa ”lintsasin” VAT-koulutuksesta.

Merikosken lukiossa reaalialinjalla 1974 – 1977 olleet oli kutsuttu koolle. Melkein kaikille (38?) saimme lähtemään kutsun, – lopulta paikalla oli 20 oppilasta ja kolme opettajaa, joista yksi oli reksi. Viime hetkellä tuli surullisia peruutuksia, ja sattui monia esteitä, aika moni ei ollut vastannut kutsuun ollenkaan ja muutamia jäi sitkeistä yrityksistä huolimatta tavoittamatta, mutta olipa meitä kuitenkin koolla ihan huippujengi.

Kokoonnuimme ensin koulun pihalle: ”virallinen” luokkakokouksen aloitus sujui sateettomassa säässä mukavasti. Halauksia, jälleennäkemisen riemua, hämmästystä: ”Sinäkö se oot?”. Tunteiden ailahduksia, flashbackejä, kommentteja: ”Eihän siitä oikeasti voi olla 40 vuotta?” – Mutta kaikkinensa ei turhaa vaivaantuneisuutta, ei vuosikymmenien eroa, – hyvin alkoi.

Pehtoorin kanssa olimme hankkineet tarpeeksi piccolokuohuvia ja vaahtokarkkeja… ja sitten yksi meistä, yksi luokkakavereista, joka on ammattinäyttelijä ja jonka kanssa olimme suunnitelleet lyhyttä improvisaatiotuokiota, tuli ja vapautti tunnelman omalla pienellä esityksellään. Erinomaista. Sitten otettiin tietysi uusi luokkakuva.

Ennen —

ja jälkeen —

Tovi ihmeteltiin, vaihdeltiin kuulumisia, ja kyllä oikeasti oli vaikea uskoa, että osaa luokkakavereista ei oltu tavattu vuosikausiin, vuosikymmeniin!! Oli lopulta vain muutamia, joita en olisi tunnistanut kadulla tavatessa, mutta kun eilen tiesimme, ketä oli koulun pihalle tulossa, oli helppo löytää kasvoille nimet.

Koululta lähdimme kävellen kohti Lasarettia, mikä oli oivallinen juttu. Siinä reilun vartin matkalla ehdimme jutella, ei tullut pönötys olo…  oli aikaa ottaa paikkansa.

Lasaretin terassilla, kun sade ei sittenkään tullut meitä kiusaamaan, ehdimme jutella, kysellä, tunnustella, muistella. Puolikuudelta siirryimme sisätiloihin: mihinpä muualle kuin Merikoski-saliin. Se oli meidän.

Söimme, katselimme kuvia lukiovuosilta, itse kunkin menneiltä vuosilta, luokkakuvia, juttelimme, kiersimme ja kaarsimme, muistimme ja muistelimme.

Ilta meni äkkiä, liian äkkiä. Se, että emme olleet tulleet yhteen paikkaan yhtäkkkiä, vaan kokoonnuimme ensin koulun pihalle, kävelimme hissuksiksiin ravintolaan, olimme vielä ulkona ennen illallista, auttoivat hyvän ”moodin” löytämisessä, oli helppo olla. Oli vaan niin mahdottoman mukava nähdä monia … Muistella, muistaa. Näin ainakin minä sen koin.

Ilta meni, kuten sanottu, liian nopeaa.

Aika monet meistä, mekin!! lähdimme jatkoille. Kohti keskustaa. Yritimme Leskiseen, Jumpruun…. Lopulta istahdimme BAR 1:n patiolle. Jatkoimme siitä mihin illallisella, vai lukiossa?!, oli jääty…

Olimme ihmeissämme siitä, kuinka paljon Oulun keskustassa oli väkeä (nuoria) puolenyön aikaan ja sen jälkeenkin… Yhtä kauempaa emme me jaksaneet. Mutta hieno päivä oli. Once in a lifetime. En unohda…