Hämärästi muistan, että näihin aikoihin viime vuonna kun olin lopettelemassa töitä, jäämässä kesälomalle, lähtemässä pois, mietin, että ensi vuonna näihin aikoihin ollaan Sisiliassa patikoimassa tai juuri saavuttu Reykjavikiin tai ehkä sittenkin Irlannin nummilla ja Dublinissa.
Sellaista ajattelin. Asia on kuitenkin näin. Olemma mökillä.
Tulimma maalaushommiin, korvasienijahtiin, patikoimaan, viettämään pikkujuhannusta.
Tuulentuvan terassi ja kaiteet kaipaavat maalia. Pehtoori aloitti vanhan maalin rappaamisen, ja päättipä siirtää vanhan kelopöydän pois edestä. Näin kävi.
Toinenkin – ei niin mukava – ylläri odotti. Liiterin (jonka siisteys on ollut meille ihan kunnia-asia 😉 ) auringonkukansiemenkätkön olivat oravat löytäneet. Ja pistäneet muutenkin paikkoja vähän uuteen uskoon. Merkillistä miten niin pienet voivat tehdä niin isoa sotkua. Ne ovat varmasti myös syy siihen, että meidän viime kesänä laittamissa linnunpöntöissä ei ole yhtään kesäasukkaita. Mutta metsässä on paljon linnunlaulua. Sitä kuuntelin kun liiterin siivosin. Ja olin hyvilläni, että istuttamani (metsästä hakemani) pari pientä männyntainta olivat selvinneet talven yli.
Matkalla tänne oli kaksi keltaista viivaa – oikeastaan koko viidensadan kilometrin matkan. Molemmin puolin tietä Iistä Vuotsoon asti tien pientareet olivat aivan keltaisenaan: voikukkia, niittyleinikkejä, rentukoita ja kulleroita. Niin paljon kulleroita, etten ole koskaan nähnyt.
Sääskiä – tai jotain nitä pienempiä itikoita – täällä on, mutta ei sietämättömästi. Ja nämä vain ”ovat” ympärillä, eivät syö. Eikä ole punkkeja. Oli ilo olla ulkona.
Kuvahaastekuvia varten kahlailin purossa, lavastelin tilanteita. Haasteita siis ollut. Mukavia sellaisia.