Miljöössä työskentelyn orientaatio jatkui tänään liki kymmentuntisella kuvien katselulla. Katseltiin satoja kuvia edellisten vattilaisten näytöistä, katseltiin paljon hylättyjä ja paljon hyväksyttyjä sarjoja, keskusteltiin, kuunneltiin, kysyttiin. Yhtä mieltä oltiin, että oli hienoja sarjoja, käsittämättömän hienoja ja käsittämättömästi hylättyjä. Ja sellaisiakin, joista me (ope mukaan lukien) ei tajuttu, miten ne oli päässeet läpi.
Valokuvaus on näkemisen taidetta.
Unohda järki ja looginen ajattelu.
Viidennellä meni repparisarja (reportaasisarja) läpi.
Se on kaikki siinä! Valo sen piirtää.
Valota vähän oikealle.
Maisema voi olla muutaman kiven kokoinen.
Valottakaa pimeä rohkeasti.
Mustaa syventämällä voi luoda illuusion, että kuva terävöityy.
Sarja ei saa hajota.
Miljöönäytön maisemaosiossa läpäisy on ollut pirskatin vaikea.
Entistä vakuutteneempi olen siitä, että vain kuvaamalla ja katsomalla, arvioimalla, saamalla arvioita kuvista ja taas kuvaamalla opit kuvaamaan. Minulla on vielä ihan hirveästi opittavaa ja kuvattavaa, kuvattavaa ja opittavaa edessä.
Nuoremmat jaksoivat vielä toisessa asuntolassa järjestellä bileitä, mutta vanha ei jaksa liittyä seuraan.
Torniossa sataa vettä, ja edelleen opiskelu tuntuu hyvälle.
Eihän sitä kaikkea muutakaan taidetta järjellä pysty selittämään.
Suuri osa Picassonkin taiteesta menisi roskiin, jos ei tietäisi niiden olevan hänen tekemiään.
Ajattele miten tylsää olisi jos jo osaisi ja tietäisi kaiken!
Jarin ja Katri H., näinpä.
Minun ambitioni eivät kyllä olekaan valokuvaTAITEEN puolella, kunhan nyt oppisi ottamaan omanlaisiaan teknisesti ja visuaalisesti fiksuja otoksia.
Ja siihen täällä on ilo pyrkiä. Ja sitä kohti mennään. Olen varma. Eikä tosiaankaan ole tylsää. 😉
Valokuvaus on nimenomaan näkemisen, ei katsomisen, taidetta. Kuka tahansa pystyy katsomaan, harvempi näkemään.