Postaukseni otsikko voisi (kuvien perusteella) olla ´makron paluu´, sillä tänään – vihdoin – sain 100-millisen makro-objektiivini takaisin korjauksesta ja huollosta. Kallis kuukauden etelänreissu objektiivilla on ollut, mutta nyt minulla on taas toimiva linssi, joka on paras mahdollinen sekä ruoka-, kukka- että henkilökuvauksiin. Ihan minun ykköslinssini.
Ja tuo kukka? – Tähtisilmä! En voinut vastustaa kun käväisin yks päivä puutarhalla tekemässä alustavaa katselmusta. Tänä vuonna – taas – olen päättänyt tyytyä vähiin kesäkukkiin. On pysyttävä vähissä. Meillähän on pihalla – kiitos Pehtoorin – koko kesän kukkivia, kaikkia ihania… Niin kuin nyt nämä kevätkaihonkukat.
Ja koivut. Niitä meillä riittää, mikä tuntuu kyllä muutaman tunnin puutarhatouhuamisen jälkeen silmissä ja syvällä nielussa – kiva kun huomenna kustos on umpiturvoksissa. Turha varmaan sitten selitellä, että on siitepölyä rutkasti ilmassa…
[kannattaa klikata kevään vihreys isommaksi]
Hyvä on, koivut ovat ihania, mutta ne allergisoivat, – tänä vuonna enemmän kuin aikoihin. Siitä huolimatta tämä kevään, alkukesän, vehreys ja linnunlaulu ovat jotain ihan hurjan ihanaa.
[Yllä minun ”äitienpäiväruusuni”. Tykkään siitä hyvin paljon.]
Siitä huolimatta emme Aapelin kanssa lähteneet ulos, vaikka mieli teki. Ja kyllä me keksimme sisälläkin kovasti puuhailua. Tänään(kin), kun Apsu oli parituntisen mummilla hoidossa, me mm. katselimme lamppuja. Aapeli tykkää ihan erityisen paljon lampuista, ihan sama, onko niissä valoa vai ei, joka tapauksessa ne ovat huippujuttu. Valon lapsi. Ja meidän kaappikello. Kun se aina puolelta ja tasalta soi, on se melkein päivän kohokohta: pikkuisella meinaa henki salpautua, kun se on niin jännää. Ja sitten meillä oli isänsä vanhoja Fischer Price -leluja, tietokone, superpallo, (edelleen isänsä vanhoja) kirjoja, kukkuu-leikkiä ja kaikkea älyllistä, mitä mummi tarvii huomiseen akateemiseen loppuhuipennukseensa (ne muutamat lauseet) virittäytymisessä.
Siitä puheenollen…
Olisi aika ryhtyä tekemään karonkkapuhetta, totta puhuen viimeistelemään. Kaikki muu alkaakin onneksi olla valmiina. Jännittää tietysti vähän, lopultakin hyvin vähän. Varsinkin jos vertaan omaan väitökseeni, joka oli liki päivälleen 12 vuotta sitten.(Kakstoista!!!) Silloin meni jännityksen vuoksi jopa ruokahalu, kuten olen jo joskus täällä kirjoittanut:
Ainoa kerta, jonka muistan, jolloin en ole voinut syödä, oli väitöstä edeltävänä perjantai-iltana. Menin silloin töiden jälkeen kampaajalle ja hankkimaan vielä jotain tarpeellista seuraavaa suurta päivää varten, ja kun tulin kotiin, oli mieheni tehnyt ruoan: savustanut nieriää ja tehnyt salaatin, avannut pienen samppanjapullon. Parasta mitä voin tietää, mutta ei. Mitään en pystynyt syömään. Enkä juuri väitöspäivän aamunakaan. Että vähän jännitti. Karonkassa kaikki kyllä sitten maistui kaksinverroin!
Tänään olen syönyt hyvin, ulkoillut paljon ja hyvillä mielin olen. Huominen kustospäivä on erilainen kuin se ensimmäiseni vastaava. Huomenna on minun päiväni kustoksena, viimemen ´jobi´ yliopistomaailmassa. http://www.oulu.fi/yliopisto/node/4084 Olisipa ilo nähdä (blogi)tuttuja yleisön joukossa.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Huomenna kannattaa osallistua paitsi väitökseen, myös arvontaan: mitä olen kuvannut? Tässä vaiheessa voisin sanoa, että yksikään aiemmista vastauksista EI ole oikein. Kyllä kyse heijasteista ja auto on se toinen ´tehokeino´ ja kolmas on puna-vihreä, jota kuvissa käytin, mutta mikä on se ASIA, jota yritin kuvata?
Kunhan jotain vastaat, olet mukana. Osallistumalla olet mukana arvonnassa, joka suoritetaan (vasta) sunnuntaina. Siis osallistumisaikaa on huominen lauantai.
Tuskin eläkeläisen (vai oliko se vielä viittä vaille) enää tarvitsee ripuloida tutun asian vuoksi.
Mutta onnea kustokselle huomisen koitokseen!
Ei isompaa jännitystä havaittavissa, jopa nukuin hyvin. 😉