Luulet päivään pääseväsi:
tulee ilta vastaan.
Ihminen on aavistusta,
unta ainoastaan.
(L. Onerva)
Näitä minä olen tänään kuunnellut: Amazing Grace tai Amazing Grace … myös livenä, kahteenkin kertaan.
Isän kuoleman (2004) jälkeen minä en ole menettänyt ketään niin läheistä kuin nyt. Minun ystäväni, myös Pehtoorin ystävä, minua vain pari vuotta vanhempi, menehtyi pari viikkoa sitten.
Tutustuimme 25 vuotta sitten, tapasimme suunnilleen kerran kuussa, yhteisillä reissullakin oltiin. Viini meidät yhdisti, mutta vuosien aikana ystävystyimme.
Minä muistan hänen sarkasminsa, hänen avuliaisuutensa, kykynsä ottaa toiset huomioon, hänen kykynsä nauraa itselleen, loppumattoman uteliaisuutensa, vieraanvaraisuutensa ja oikeudenmukaisuuteen pyrkimisensä, hänen älykkyytensä – ja jääräpäisyytensä hyvässä mielessä, hänen työmoraalinsa, mutta myös kyvyn lähteä reissuun ja lomille kun oli niiden aika.
Olen hyvin iloinen siitä, että hän oli ystäväni. Mutta nyt on ikävä. Nyt on suru.
Otan osaa, Reija.
Näin ajattelinkin. Lämmin halaus <3
Surukin on osa elämää.
Asia, jonka aina unohdamme.
Kiitos teille.