Juniorin hiihtolomaviikko lopuillaan, meilläkin jo velvotteita palata takaisin Ouluun, joten viikon vaatimattomimman aamiaisen jälkeen pakkasimme autot ja lähdimme ”alas”. Vaikkei kyllä taaskaan olisi haluttanut. Keli hyvä, sumua tosin, mutta eipähän paistanut päin, – ja liikennettä paljon (mikä ei ehkä kuvasta välity :)).
Rollossa – tai jo ennen, siis Napapiirillä, Joulupukin pajakylässä – käytiin perinteisesti Sirmakossa lohileivillä. Ja siellä sekä matkalla minä edelleen opiskelen kännykkääni. Olenkohan jotenkin surkea, kun tässä menee näin tavattoman paljon aikaa, vai onko luurissa niin paljon toimintoja, että se vie aikaa.
Ja sitten sellainenkin juttu, ettei ollut ajomatkalle mitään obligatorista, oli aikaa tuusattavaksi kännyn kanssa. Sehän se minua hämmästyttää vieläkin, se ettei ole opinnäytetöitä, käsikirjoituksia, luentojen harkkoja, toimitustöitä, ei työsähköposteja hoideltavana. Kunhan istuin kyydissä, leikin puhelimella ja kudoin. Vallan merkillistä.
Ja kotiin tultua, taas tuntui hyvältä olla kotona. Taas kerran olen miettinyt noita paikkamuistoja, muistopaikkoja, paikkoja, jotka muistaa, joista on muistoja. Miksi joku paikka on enempi ´oma´kuin joku toinen? Siis mentaalisestikin oma. Mistä se tulee se tunne, että ”tänne minä kuulun”. Minulle tulee se tunne Hangasojalla, – ja Roomassa. Ja tietysti täällä Rantapellossa. Jos mökkimaisemista on vaikea lähteä pois, se ei (ainakaan enää) merkitse vain sitä, että loma loppuu, vaan on lähdettävä jostain tärkeästä paikasta pois.
Äitini, Karjalan evakko, on aina sanonut, ettei hän kuulu mihinkään. On sanonut, ettei voi sanoa missään, että ”tänne minä kuulun”. Evakkoreissut, sotalapsuus Tanskassa, useita, useita väliaikaisia asuinpaikkoja, ja sitten lopulta Ouluun, jossa ei mitään kiinnikohtaa omaan lapsuuteen, nuoruuteen, sukuun, mihinkään.
Mutta tässä minulla nyt ei ole vain kyse kotipaikkatunteesta, vaan huoneista, tilasta, miljööstä, atmosfääristä, ilmanalasta, kaikesta.
Ja tunnetiloja tulee tiettyihin paikkoihin ihan hassusti. Mietin tänään kun tulimme Kemijoen sillalle, siihen jossa näkyy Karihaaran voimalaitos: se silta, Kemijoen yhtymäkohta mereen, kuinka se onkaan ollut minun elämäni, työni, yksi keskuspaikka. Muistan 1980-luvun lopulta asti pitkälle tätä vuosituhatta, että AINA yli mennessä siinä kohtaa tuli mieleen tekemätön työ. Joko Keminmaan historian kirjoitusprojekti tai väitöskirja ja sen jälkeen vielä monta artikkelia ja esitelmää. Paikoilla on muistonsa.
Me olemme asuneet tässä talossa 29 vuotta, ja minä olen asunut tässä kilometrin säteellä enemmän kuin puolivuosisataa!
Ehkä siksikin oli sittenkin hyvä palata kotiin, ehkä siksi yhden lempparitelkkariohjelmani Pop ´n Rollin lopuksi (36 minuutin kohdalta) Laura Voutilaisen ja Jaakko Saariluoman sanoittama?/esittämä Päivänsäde ja menninkäinen sai kyyneleet silmiin.