Yksinpuhumisesta

Mistä yksinpuhuminen kertoo? Tekeekö kaikki sitä?

Minulla on tapanani paljonkin tupista itsekseni, mutta että oikein puhuisin. Tänään olen puhunut ja paljon. Itseasiassa komennellut ihan itsekseni: ”Kääri hihat!”, ”Istu alas ja kirjoita!”, ”Näinhän tämä helmikuu kuluu, älä valita!”.

Jotain sellaista mielenhallinta-settiäkin olen koettanut harjoittaa: ”Älä hermostu”, ”Keep it calm”. Ja se kyllä tehoaa, ihan selkeästi. Jäsentää tekemistä, kun joku pomottaa. Vaikka sitten vain itseään ohjeistaen. Ja kun ääneen höpöttää niin ei ehdi ahistua siitä, että aikaa ei ole tarpeeksi.

Silloin aina puhun ääneen kun etsin jotain mitä olen hukannut, sujauttanut talteen. Kertaan ääneen kaikkea mitä on tapahtunut ennen kuin avaimet hävisivät, ennen kuin kameran linssisuojus katosi, ennen kuin joku kirja on kulkeutunut ihan ennalta-arvaamattomaan paikkaan. Ja silloinkin ääneen puhuminen auttaa.

Nyt on ollut erityisen otollinen ja pakollinen tilanne puhella itsensä kanssa ja miettiä sanomisia, kun nyt en voi pistää mitään Pehtoorin syyksi. Pehtoori kun pakeni pohjoiseen jo maanantaiaamuna: siellä on ihan mielettömästi lunta, joten pihan ja kattojen lumitöissä on kulunut pari päivää ihan sujuvasti.

Kouluun piti tänään palauttaa toinen ”studio-harkka”: kellokuvia vielä muutaman otin. Niitäkin ottaessa itsekseni höpötin, että ehkä syksyllä 1978 ostaessani poikakaverilleni taskukellon yo-lahjaksi, en osannut arvata, että jokunen vuosikymmen myöhemmin otan siitä läksykuvia VAT-koulutukseen.

Niin ja olen minä sellaistakin itselleni komentanut, että ”Kun otat tuotekuvia, pidä huoli, ettei sinitarrat näy kuvissa!”