Yksilösuorittaja ei opi

Ryhmätyöt. Mitäs mieltä olette ryhmätöistä? Olen sitä sukupolvea, jota joukko-oppi laskento-/matikantunneilla ei vielä koskenut, eikä meillä koulu/opiskeluaikana paljon ryhmätöitäkään tehty. Työelämässä jouduin/pääsin erilaisissa koulutustilaisuuksissa kokemaan kun (kasvatustieteilijöiden toimesta) yritettiin tehdä ryhmätöitä, luoda tiimihenkeä, koheesiota, yhteisöllisyyttä. Okei, hyviä juttuja, mutta teennäisyys, väkisin yrittäminen, kun ei vaan onnistu. Ei minulta, eikä kyllä monilta muiltakaan. Viime kädessä olen yksilösuorittaja, joskin tiedänhän minä, että kimpassa juttuja on aika ajoin tehtävä, joskus tulee parempaakin jälkeä siten.

Ja nyt minulla on menossa kolme ”kimppaa” – sen tarkemmin erittelemättä. Ja niissä kaikissa pitäisi tehdä yhteistyötä, olla ajallaan, pitää kiinni sovitusta, tehdä osansa… Mutta ku. Ja kuinka ollakkaan, kaikki ne kolme osapuolta, joilta toivoisin/odotin/oli sovittua odottaa oman osansa hoitamista ja ne, jotka eivät ole osaansa tehneet, ovat miehiä. Ei, en sukupuolita tätä, mutta nyt vaan sattuu olemaan niin, että kolmessa projektissa, jossa olen mukana ja jossa dead-linet paukkuvat, on miehiä mukana, eikä myöhästyminen ole minun syyni.

Vapaaherrattaren elämäni ja duunista poisjääminen (vuosi irtisanoutumisesta ja sen tunnelmasta) ei siis sittenkään ole tuonut tältäkään osin helpotusta: edelleen haluaisin pitää kiinni sovituista aikatauluista. Haluaisin pitää kiinni omalta osaltani ja pitää kiinni ”ryhmätöiden” muiden osapuolten osalta. Ehkä juuri vatulointi, myöhästely, piittaamattomuus, toisten huomiotta jättäminen on se syy, miksi ole koskaan oppinut olemaan hyvä ryhmätöissä. Olen huono sietämään myöhästymistä, sekä omalta että muiden osalta. Huono sietämään sitä, etten olisi tehnyt osuuttani, huono sietämään muiden lerppuilua.

No mutta, ei tämän isompia ongelmia, ja jotain erinomaisen hyvääkin tänään.

Sain käsiini Geologisen tutkimuskeskuksen arkistosta sadan kuvan kokoelman, jonka kuviin on julkaisuoikeus. Kuvissa on paljon hienoja maisemia ja tapahtumia meidän mökin tienoilta. Pääosin yli 100 vuotta vanhoja otoksia, aika ainutlaatuisia sellaisia. Näitähän tulee sitten tietysti Laanilan historia -kirjaan. [Ja tämähän oli sitten ensimmäinen myyntipuhe kirjan myymiseksi myös teille blogini lukijat… 😉 . Siitä lähdetään, että lankalauantaina se julkaistaan.]

Laanilan tullia vastapäätä (Kakslauttasen ja meidän mökin välillä) oli  sotavuosina Nobel-Standartin huoltoasema, jonne tietysti kokoontui nuoria. Kuvassa taustalla häkäpönttöauto. Sellaisen pönttöä isänikin murkkuikäisenä oli täyttelemässä. Vähän eri suunnalla Suomea tosin.

Ja alla olevassa kuvassa on kultayhtiö Prospektorin päärakennus ja pihapiirissä paljon muita rakennuksia, — kuva on ihan 1900-luvun alusta. Samalla paikalla oli myöhemmin Laanilan kievari, Metsäntutkimuslaitos ja nyt siinä on taas  Laanilan Kievari. Nyt ravintolana, joka täällä Tuulestatemmatussakin on vilahdellut useastikin.

Näissä maisemissa, tosin vain virtuaalisesti, jatkan iltaa…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ai niin, viikkohaaste? Sinistä, sinistä, kuvataan tällä viikolla. 🙂