Saksia. Ylläolevaa kuvaa en kelpuuta etätehtäväkuviini. Keskiviikkoon mennessä pitäisi olla viisi kelvollista kuvaa Fiskarsin saksista. Minulla on kaksi, kelvollista siis. Kaikkiaan on ainakin kaksisataa kuvaa. Jotka siis eivät ole kelvollisia. Ja olen jo kyllästynyt saksiin.
Pehtoori sanoi viime viikolla, että jos olisin lukiossa opiskellut yhtä paljon ja yhtä ahkerasti kuin nyt valokuvausta, emme olisi ehtineet alkaa seurustella. Mutta en opiskellut, kun en ollut sentään luokan huonoin, – en ollut, vaikka jäinkin luokalleni lukion toisella. Nyt olen opiskelupoppoomme kehnoin, ja vaatii ihan hitosti hommia, että kehtaan palauttaa ylipäätään yhtään mitään harjoitustöitä.
Leikkaa ja liimaa – vääjäämättä käsikirjoitus alkaa olla runnottu kasaan. Siihenkään en ole tyytyväinen, kaukana siitä, mutta on vain päästävä siitä eroon. Ja olen suunnitellut kirjan kantta, nimen (liian pitkän) keksin viime viikolla. Sen voin paljastaa, että yksi kannen kuvista on kaunis porokuva, jonka syksyllä Hangasojalla otin. Silloin vielä luulin, että osaan ottaa aika hyviä kuvia.
Jos olisin sittenkin lähtenyt opiskelemaan kokiksi, olisikohan minulla nyt sellainen olo, etten osaa laittaa ruokaa? Ehkä. Mutta kun en lähtenyt, niin olen oikein tyytyväinen tämänpäiväiseen kokkailuuni: tein pitkästä aikaa Sopranos-lihapullia. Vähän mukaillen alkuperäistä ohjetta.
Kävellessäni hakemaan kaupasta jauhelihaa, mietin miten ihmeessä ennen olen tullut toimeen ilman Ice-Bugeja. Ja jos vielä valitan, niin kyllä minä en pidä siitäkään, että helmikuussa on kolme astetta lämmintä. Toissapäivänä tulleessa Viini-lehdessä oli tehty artikkeli Rooman parhaista viinibaareista, yksi tuttu palasi Wienistä pidennetyltä viikonlopulta ja sanoi ”kyllä varmasti pitäisit Wienistä, se on varmasti sun kaupunki”, veljeni vaimoineen päivittelevät someen kuvia Thaimaan auringosta, yksi valokuvaaja-harrastajatuttu on kuvaamassa Teneriffalla,… minäkin haluan.
Kyllä minä tiedän, että huomenna on jo parempi päivä. Ja ensi viikkolla varsinkin on. Kyllä minä niin uskon.
Loppuillan taidan kuvailla kelloa. Siitäkin pitää tehdä viisi tuote/mainoskuvaa ensi keskiviikoksi. Kellot on kivempia kuin sakset.
Ei kai valoluvauskoulu mikään kilpailu ole? Kuudet eriväriset sakset, joista yhdetkään ei ole oranssit, on aivan loistava otos Fiskars-sarjaan, sinne vaan kolmanneksi! 🙂
Oulusta pääsee helposti Helsinkiin ja Helsingistä ihan minne vaan, joten nyt vain matkaa katsomaan, hus-hus.
Ei ole kilpailu, mutta kun haluaisin olla parempi! Ei saksien värissä mitään vikaa, mutta tuo tausta on tunkkainen, vasemmalta vaalea (sellainen kuin kuuluisi) ja oikealta tumma = valot pielessä.
Matkakuumetta tosiaan on, mutta nyt ei vielä… Huhtikuussa sitten ainakin Helsinkiin asti. Ja välillä pari kertaa mökille. Ja Tornioon. Ne kaikki on hyviä reissuja.
Think positive. Mitä parempi olet heti alussa, sen vähemmän kehityt opintojen edetessä !
Joskus on vaan tuommoisia urpeloita päiviä. Tuommoinen luovan alan koulu on kyllä varmasti oma maailmansa, siellä vertailua on vaikea välttää, ja kun laji on vielä näin vaikea…huomenna on varmasti paremmin, niin yleensä aina 🙂
Jarin, hieno näkökanta! Minä olen kehittynyt nyt puolessa vuodessa jo ihan hirveästi. Paljon enemmän kuin moni muu!
Katri, vertailu on osa oppimistakin. Ja toiset vaan osaa.
Sitten on sellainenkin juttu, että juuri tällaisella luovalla alalla ei ole kyse vain tekniikan oppimisesta tai ahkeruudesta, vaan myös lahjakkuudesta. Visuaalista silmää toisilla on enemmän kuin toisilla, eikä sitä ole helppoa, liekö mahdollistakaan kovin paljoa, oppia.
Kirjekuvastasi ei voi olla tykkäämättä!
Irma, kiitos kommentista. Siitä tulikin yksi idea. Tulet vielä näkemään… 😉 Kiitos.