Kaikista aamun studiokuvauksen epäonnistumisistani huolimatta viikonlopusta jäi – taas – sellainen olo, että kyllä olen paljon oppinut. Ja että tulen oppimaan. Ja jossain taustalla sellainen mielihyvän tunne, että nyt on kovasti aikaa ryhtyä harjoittelemaan kaikkea. Ja kyllä minä jaksan olla iloinen siitä, että nuorten porukkaan tällainen senioriopiskelija otetaan mukaan.
Surkeassa kelissä hurauttelin illansuussa kotiin, jossa Pehtoori oli taas kokkaillut. Jossa Aapeli vanhempineen oli odottamassa. Kyllä opiskelijan kelpasi palautua kotiin.
Lohirullia, mätikastiketta ja jälkkäriksi mustikkakukkoa (huom. pursotetut kermavaahdot!). Kertoi mies löytäneensä netistä hyviä ohjeita.
Siinäpä istuskeltiin pitkä tovi ruokapöydässä, Aapelikin nykyään jo istuu. Ihan ite. Onhan jo melkein 9 kk. Ja suunniteltiin vähän hiihtolomaa. Tai siis Junioriollahan se varsinaisesti on, ja me muut lomailemme siinä ohessa. Jos kaikki menee kuten toivomme, … Vanhushuolto aiheuttaa nyt huolta ja surua … Sellaistahan se elämä on. Tässä iässä sellainen kuuluu elämään, minkä toteaminen ääneen ei hetkeäkään helpota tilannetta.
Elämää helpottaa, ilahduttaa, ihastuttaa pojanpoika, joka oli äitiäänkin iloisempi eilisestä IKEA-pyrähdyksestäni. Eihän näitä vaatehuonelaatikoita ehkä oltu ajateltu Aapelin ”leikkikehäksi”, mutta olihan poika innoisssaan kun siellä sai olla, ”seinien” läpi katsella, sukkia irti kiskoa, nauraa kun vanhemmat ja isovanhemmat ympärillä iloisina naureskelivat pienelle.
