2015 – Sivu 7 – Tuulestatemmattua

Ruskareissu keskellä viikkoa

Onko ruska? – Kyllä puissa on jo. Osa koivuista on keltaisia, oransseja. Maaruskaa ei juuri vielä näy. Jokunen pakkasyö, niin sitten varmasti riekonmarjat ja mustikanvarvut jo hehkuvat punaisina.

Jo vain, met olemma mökillä.

Hyvissä ajoin kun aamulla lähdimme, emmekä isommasti pysähdelleet, olimme perillä jo iltapäivällä. Matkalla kaupassa käynnin lisäksi pieni stoppi loppusuoran alussa: Porttipahdan ylittävän sillan kupeessa on lätty-/matkamuisto-/tonttumetsäpaikka, jonka nimi jostain käsittämättömästä syystä on Zippi & Suhaus. Vuosikymmeniä on siitä ohi ajeltu (liian lähellä mökkiä, että koskaan olisi tarvinnut edes vessassa käydä), mutta tänään Pehtoori kaarsi pihaan: hillaletun mieliteko taisi olla ratkaiseva tekijä.

Maistoin minäkin, ei valittamista, – vaikka rapeutta ehkä kaipasinkin. 😉

Tonttupuistoa enemmän meitä kiinnosti, että siellä oli myynnissä, mukaan otettavaksi, savustettua siikaa. Peledsiikaa (istutettu tekojärveen) ja kaksi sellaista sitten ostimme tämän päivän sapuskaksi. Ne olivat oikein hyviä, niiden oheen tein munakokkelia ja kurkku-jukurtti-pähkinä-majoneesi-chili-mössöä sekä salaattia. Helppoa ja hyvää oli.

Mökin pihaan ajellessa, tällaiset ponkaisivat liiterin takaa:

Meidän tullessa ”K´kotiporoilla” loppui rauhallinen mutustaminen meidän pihapiirissä.
Pihalla oli iloinenkin yllätys.

Sisäänmenokivien välissä kasvaa kaunis sammal; en turhaan ole kaikkien lomien lopuksi jämämaitoja, -kermoja, -jukurtteja liuskekivien väliin kaadellut. Maitotuotteiden kun sanotaan edesauttavan sammalen kasvua. Tiedä häntä, mutta nyt tuossa kasvaa samettista sammalta, mistä olen oikein iloinen.

Auringostakin saimme illansuussa nauttia, ja minä lähdin sen kunniaksi Kakslauttaseen kuvailemaan.

Kakslauttanen on (nykyisin) hotelli-ravintola-iglukylä, jossa ymmärtääkseni käy paljon nimenomaan japanilaisia. Se on Jäämerentien ja Kiilopään tien risteyksessä, ja sen nimi Kakslauttanen on aika jännä, eikö? Äkikseltään voisi luulla, että nimi viittaisi veden (joen) yli meneviin lauttoihin, mutta eihän se niin mene.

Kakslauttanen-sana tulee ajalta, jolloin näillä meidän mökin tienoilla mm. ja erityisesti peuranpyynti oli tärkeä elinkeino (nimenomaan hangaspyynti ~ Hangasoja). Syystalvella, metsästyskauden lopulla peuranpyynnin saaliit kerättiin yhteen paikkaan. Tehtiin ”kakslauttanen” = hirren/kelon päälle tehtiin lankuista levy, ja sen päälle laitettiin saalislihat. Sitten taas lauta ja sen päälle kiviä. Näin saalis suojattiin pedoilta, ja se voitiin lumikelien tultua käydä hakemassa. Kakslauttanen, juuri tuo paikka oli hyvä saaliiden keräämiseen, säilömiseen ja sitten talvikelillä hakemiseen.

Meidän saalis tällä mökkireissulla ei ehkä kasva kovin isoksi: kävin lähimetsässä, eikä sienisatoa juuri näy. Mutta me olemme mökillä! Se on jo paljon se. 🙂

Yliopistoelämää

Liikkeellä koko päivä

Heräsin kuudelta, ja ehkä ennenkin. Ei mitään syytä, miksen olisi lähtenyt heti kahvit hörpättyäni lenkille. Pääsin pappilan kohdalle asti (vajaa kilometri kotoa), kun vettä tuli jo kuin saavista. Enkä kääntynyt takaisin, tosin lyhensin lenkkiä. Siitä huolimatta olin ihan läpimärkä kotiin tullessa. Palelikin. Mutta lenkki oli tullut tehdyksi. Hyvä.

Sitten. Kaikenmoista kotityötä ja sähköpostiliikennettä. Ja kaupungille: äidin muonavarastojen (vain herkkujen kylläkin) täydentämistä, asioitaan ja omat korkkarit suutarille, avainasioita, etsin kivimaalia löytämättä, löysin mukavan, ohuen, edullisen Luhdan tikkiliivin etsimättä, mökille erityisruokatarpeiden (Barillan lasagnelevyt, erikoiskahvia, oliiviöljy, etc.) ja muun tarpeellisen hankkimista, Caritakseen, jossa kaikenmoista, sieltä ompelijalle (vanhan mökin tuoleihin uudet istuintyynyt ja kaitaliinat teetteille). Mökille vietävää olen pakkaillut muutenkin. Lupasin joskus että laitan kuvan kesäkuvaretkellä Metelin antiikkikirppariostoksestani. Tässä se on:

Maitopääläri! Tämmöisellä minä lapsena hain maitoa tuosta Taskilan talosta, joka on tuossa toisella puolella Koskelantietä vieläkin. Lehmät sieltä toki laitettiin pois jo 1960-luvun lopulla, mutta vielä tuon vuosikymmenen alussa siellä oli lypsäviä niin, että sieltä joskus haettiin maitoa joskus meillekin, ensimmäiseen kotiini, joka oli vain muutaman sadan metrin tästä, missä me nyt asutaan. Minähän olen asunut näillä tienoin suunnilleen koko ikäni.

No nyt aion viedä tuon maitokannun mökille.

Mökille ovat menossa myös nämä kauniit puuesineet ja tuohikori, jotka ostin Turkansaaren 90 v. -synttäreiltä kuukausi sitten.

No niin, mutta palataanpas tähän päivään. Iltapäivällä siis Rotuaarin kautta kampaajalle. Aurinko paistoi, ja Rotuaarilla paljon amkilaisia keltaisissa haalareissaan. Tiesin Juniorinkin jossain tuolla joukossa olevan, mikä tuntui ihan tavattoman mukavalle.

Iltapäivän lopulla menin vielä Puistolaan pitämään seminaaria. Eipä ennen ole tullut Puistolassa pidettyäkään seminaaria. Kuinka se onkaan hyväksi, että on väitöskirjan tekijä, joka vielä pitää minutkin jossain vireessä historiantutkimuksen kanssa. Käsikirjoitustaan olen lukenut ja tänään pidettiin neuvonpito, miten hommaa olisi hyvä jatkaa. Parituntinen vierähti hyvin myöhäisen lounaan ja väikkärikässärin äärellä. ~Tohtoriutumista kohti vakaasti ja ainakin minun kannaltani mukavasti.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Työpaikaton – mitähän tästä tulee?

Appiukko soitti heinäkuun puolivälissä Pehtoorille, no soittaa kyllä monta kertaa viikossa yleensäkin, mutta tämä asia koski nyt minua. ”Miten se miniä on siellä pärjännyt?” Pitkään oli appi pohtinut ensin itsekseen ja sitten miehelleni, että ei se taida hyväksi olla, että miniä lähti yliopistolta töistä. Oli kovasti epäillyt, ettei siitä mitään tule kuitenkaan: ”Se ei ossaa olla, menee kuitenkin Linnanmaalle – heti kun silimä välättää”.

Käydessämme eksnaapureilla jokunen viikko sitten syömässä oli eksnaapureista nimenomaan maskuliini se, joka sanoi, että minun töistä lähtemiseni ei tule onnistumaan: ”Et osaa olla ilman töitä”. Äitini on jo lakannut toistamasta tätä asiaa. Täällä blogin kommenteissa Pena on pari kertaa kummaksunut moista irtiottoa. Moni tuttu ja ystävä on myös ollut hyvin skeptinen sen suhteen, että tämä olisi helppo elämänmuutos.

Moni – joista huomattavan moni yliopistolainen – on onnitellut. Sanonut ymmärtävänsä, ja samalla toivovansa, että itse pystyisi/uskaltaisi tehdä saman.

Kukaan – ainakaan suoraan päin naamaa – ei ole esittänyt paheksuntaansa siitä, että heittäydyn ennenaikaisesti pois tuottavan työn parista, ennenaikaisesti ”eläköidyin” (vaikka enhän sitä todellakaan tehnyt. Eläke(ikäni 64 v.) on vuosien, vuosien päässä), joten kun yhteiskunnassa vaaditaan työurien pidentämistä ja kaikkien tuottavaa työpanosta Suomen nostamiseksi taloudellisesta ahdingosta, minä olen selvästikin porukanpetturi. Kun aikanaan tätä päätöstä tein ja vatvoin, minua itseäni ”rintamakarkuruus”-ajatus hieman ahdisti. Oli ajatus, että luovutan turhan helposti. Semminkin kun minä-kuvassani ja elämässäni työ on aina ollut aika iso tekijä. Aloitin palkkatöissä jo ihan pentuna, itse asiassa 11-vuotiaana rahastajatyttönä, mikä kertoo siitä, että olen aina ajatellut, että minun ”pitää” olla töissä. Sen lisäksi, että se on lähes aina ollut sitä, että saan olla töissä. Olen kuitenkin hyvin kiitollinen, että minulla oli nyt mahdollisuus valita.

Siinä, missä monet ovat sanoneet, ettei tästä mitään tule, monet ovat sanoneet, että ”sulla aika kyllä varmasti kuluu, tekemistä on niin paljon”. Ja moni on kysynyt, mitä aiot ryhtyä tekemään. Ei minulla mitään varmaa suunnitelmaa ole ollut, eikä ole vieläkään, kaikenlaista pientä aietta ja viritystä tässä kyllä on ja on ollut. Ja olen yrittänyt muka kysellä, että onko sitä pakko aina tehdä jotain. Ei ole oikein uponnut tuo.

Pehtoori on jo ennakoivasti ilmoittanut, että hän lähtee sitten marraskuussa mökille ainakin viikoksi. Mies kun tietää, että tämä työpaikattomuus, opettamattomuus, opiskelijattomuus, pätemisen tarpeen tyydyttämättömyys, kiireettömyys ei näin kesälomafiiliksissä (jollaista minulla siis vielä hyvin vahvasti on olemassa) ole minulle, eikä sitä kautta hänellekään ;), sietämätön asia. Varsinkaan kun on reissattu ja juhlittu koko elokuu. Ja syyskuuksikin on vielä pari reissua tiedossa, joten nou hätä. Mutta entäs kun tulee talvi? – kuten sanottu, Pehtoori pakenee piilopirttiin Hangasojalle. 😀

Olen itsekin sanonut, että kyllä tässä varmasti sellainen ”surutyö” on tulevan vuoden kuluessa tehtävä: tiettyinä hetkinä, vuoden ja huom. LUKUvuoden kierrossa elän sellaista ”jos-nyt-olisin-töissä-niin… ” Kyllä jo nyt koko elokuun olen aina keskiviikkoisin klo 10 – 14 ainakin hiljaa mielessäni todennut ”on mun vastaanottoaika ja minä täällä vaan huitelen” tai perjantaisin kolmen, neljän aikaan olen todennut ”nyt olisi työviikko pulkassa”. Tietäisin, vaikkei seuraajani ja pari muuta kollegaa olisi tänään sähköpostilla työasioista kyselleetkään, että nyt on pari hektistä viikkoa edessä. Tai siis olisi.

Tänään on yliopiston avajaiset. Olisin just nyt…

On jätettävä vanha …

Jotta voi hypätä uuteen…

Niitä näitä

Monia hyviä asioita

Naiiviahan tällainen on, mutta silti .. ehkä juuri tänään on aihetta kirjoittaa (pitkästä aikaa), että onni on …

… kävellä pihalla – viemään roskat – avojaloin. On vielä niin lämmin, että pihakiveys tuntuu ihanalta, lämpimältä jalkojen alla. Kivestä lähtee lämpö, jonka toivon kulkevan mukanani pitkälle syksyyn.

… että puhelin ei sittenkään särkynyt. Kunhan tilttailee, ja oikuttelee, mutta lopultakin välittää viestit lapsille ja ystäville.

… että äidillä on murtunut – vain – kylkiluu, – ei lonkka.

… että, eilisen juhlinnan jälkeen oli jo aamulla niin reipas olo, etten edes ajatellut skippaavani lenkkiä. Ihan vain itseni vuoksi se oli tärkeää tehdä. Eikä milllään muotoa ollut huono kokemus. Päinvastoin: tässä lämmössä ja valossa tuntui hyvälle.

… ruoka onnistui. Uusi broiler-marinari toimi. Ja broilerin oheen erilaisia grillikasviksia, monenlaisia, jotka nekin maistuivat.

… kun Tahvo nukahti syliini.

… pitkän viikonlopun pari viinilöytöä. Molemmat todettiin vähintäänkin kelvollisiksi. Tuo riesling on puolikuiva, mutta se toimi mausteisen ruoan kanssa todella hyvin. Voisin kuvitella, että aasialainen ruoka nauttisi tästä. Sushille, pullet porkille? Ja tuo Gaia-sekoiteviini oli makoisa. Argentiina rulettaa ohi Chilen.

… että yksi iso asia järjestyi. Ystävyyden kautta. 😉

… että luonnontuhojen aiheuttamat vahingot meillä koskevat vain muutamia kesäkukkapurkkeja. Runsas toissapäiväinen sade pieksi vain kesäkukkia. Ei muuta hätää. Siivoilulla selvisin tästä.

… kun eilen ottamani ”Nallikarin kuutamoyö” -kuvat saivat ”Oulu tutuksi”-FB-ryhmässä pitkästi toistasataa tykkäystä.

… ”sunnuntai kestää iltaan asti”. (Petri Tamminen).

Niitä näitä

Nallikarissa 120 v. juhlat

Tänään entisten nuorten juhlat: ystäväpariskunnan 120-vuotisjuhlat Nallikarissa. Eikä mitkään pienet kakkukahvit lähipiirille, vaan paikalla paljon ystäviä Helsinki – Oulu – Rovaniemi -akselilta ja paljon meillekin tuttuja.

Niitä, jotka tapaamme aina vappuaattona ja niitä, jotka käyvät meillä kerran kesässä kalaaseissa (Gruppo San Lorenzo siis), minun ja toisen päivänsankarin yhteisiä työkavereita ja monia muitakin tuttuja. Lisäksi hieno sää, hieno paikka, hyvää ruokaa ja kaikenmoista mukavaa, mm. kuvia menneiltä vuosikymmeniltä. Ja bändi. Saatiin tanssiakin.

Välillä livahdin pihalle pikkukameran kanssa. Täysikuu. Ja Nallikari.

Taksia odotellessa tällaista valoshowta ….

Liikkuminen Niitä näitä

Paluu kuntosalille

Oli synkkä ja myrskyinen aamu. Ja sääennusteessa pisaroita oli piirrelty koko päiväksi, joten ei puhettakaan mihinkään lenkille lähdöstä. Saatikka, että oltaisiin lähdetty Rokualle patikoimaan ja sienestämään kuten vähän haaveena oli ollut. Myös ajatus valokuvausretkestä Hailuotoon oli hylättävä. Eikä pyöräily torille vesiroiskeissa ja vihmassa kiehtonut. Ja kuten odotettavissa oli, Pehtoori ei halunnut kanssani keilaamaan.

Joten minä tein kaikkeni, että keksisin, miksi en lähtisi salille. Minulla oli kerrassaan loistavia, aukottomia, liki tieteelliseen tietoon perustuvia, ylivertaisen perusteltuja meriselityksiä välttää – kauan aiottu, viimeistään syyskuun aluksi itselleni määräämä – paluu kuntosalille.

– Ensinnäkin olkapää on eilisen fysioterapian jälkeen aika herkkänä, kipeänä. [Pakkoko sitä on käsitreenillä saliura uudelleen aloittaa?]
– Toiseksi en edes tiedä, missä minun salikengät on. [höpö, höpö – ovat roikkuneet jumppakassissa eteisessä toukokuusta lähtien.]
– Eikä minulla taida olla edes kuntosalikorttia. [Pehtoori kyllä on sellaisen jo toukokuussa pyynnöstäni minulle hankkinut. Se on sen samaisen kassin, jossa on kengät, salihanskat ja vesipullo, sivutaskussa.]
– Salilla ei saa ulkoilmaa. [Niin. Ei saakaan, eikä siis sadettakaan, joten juuri siksi, juuri tänään kannattaisi mennä.]
– Eikä minulla ole treeniohjelmaa, sellaista personal trainerin tekemää paperia ja opastusta, jonka mukaan mitään tekisin. [Niitä on seitsemän aktiivisen kuntosalivuoden jäljiltä pieni mapillinen; ei muuta kuin vain valitsen sopivimman.]
– Alkoholin nauttimisen jälkeisenä päivänä ei saa treenata. [Eilisellä kahden hengen kotona nautitulla hääpäiväillallisella nautitut kaksi lasillista erinomaista argentiinalaista Gaia-punaviiniä tuskin ovat peruste kieltäytyä kuntosalille lähtemisestä.]
– Olisi imuroitava ja muutoinkin vähän siivoiltava, sehän käy liikunnasta. [Käy se. Mutta ei kyllä nyt ihan riitä päivän liikkumiskiintiön täyttämiseksi.]
– Sitä paitsi minä en halua! Täytyisi valita sellainen liikuntamuoto, josta pitää ja joka tuntuu omalta, jotta siihen sitoutuisi. [Kummasti vain olen liki koko vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen salitreeniin sitoutunut.]

Kun Pehtoori sitten pitkällisen aamulehden luku-urakkansa ennen yhdeksää lopetti ja ryhtyi tekemään lähtöä salille, annoin periksi ja lyöttäydyin mukaansa. Pehtoorihan käy salilla ympäri vuoden monta kertaa viikossa [silloin kun ei ole ollut menossa tai toipumassa polvi- tai selkäleikkaukseen/esta].

No eihän siellä salilla ollut juuri mikään muuttunut. Muistin ohjelmat suunnilleen ulkoa, tosin jätin kaikki käsi/hartia/olkavarsi/talja/punnerrus etc. -jutut tekemättä. Pelkkä laitteiden katsominen teki kipeää olkapäässäni.

Juuri olkapääni kipeytyminen, ”romahtaminen” kuten fysioterapeutti puolenkymmentä vuotta sitten totesi, oli yksi syy, miksi kolme kertaa viikossa ennen töihin lähtöä monta vuotta jatkunut hyvä tapa rapautui. Salilla käynti oli tapa, jota en kyseenalaistanut, kunnes…

Täällä Temmatussakin on todisteita aktiivisesta, aiemmasta kuntosaliharrastuksesta,. Tämä on ehkä kaikkein noloin juttu. Kun tämä olkapäävamma kävi liki sietämättömäksi jäi salilla käyntikin, vaikka olisi tietty voinut tehdä vain jalka- ja vatsa/selkätreeenejä. Mutta minä lopetin kokonaan.

Mutta tänään. Tänään olen astunut KORKEAN kynnyksen yli ja käynyt ainakin yhden kerran salilla. Huomenna voi olla vaikea nauraa, pikkuisen pallea jo nyt sen oloinen, mutta toivon mukaan tästä se kuntosalielämä lähtee taas nousuun. Olen jo ladannut Spotifyihin ”Latin Dance” -musiikkia pariksi tunniksi ja katsellut sopivia (isoja) T-paitoja tuolta vaatekaapistani, … kun kerran tai parhaassa tapauksessa kahdesti viikossa saisin käytyä…

Niitä näitä

Kotimaan huippukohteet?

Kesän jo hiipuessa, ystävä- ja sukulaisvierailujen vähetessä, lomien loppuessa, ei enää niin paljon vieraissa kaupungeissa ja kylissä liikuta. Minä kuitenkin vielä viime viikon Naantali – Helsinki – Lahti -muistoissa elän, ja kun meille ehkä on syksyllä tulossa uusia, vieraspaikkakuntalaisia, vieraita ja ensi kesän kapituliakin ajatellen jo mietin, mitä Oulusta olisi hyvä näyttää vieraille, niin ajattelin kysellä, mihin sinä oululainen viet vieraasi?

Ja toisaalta mietin, missä kannattaisi käydä, kun eri puolilla Suomea vastaisuudessa liikutaan… Mihin minun vieraspaikkakuntalaisen ehdottomasti kannattaisi sinun kotipaikkakunnallasi mennä?

Kun minulla on nuo kotiseuturetket (ent.) Oulun läänissä ollut jo useana kesänä ohjelmassa, niin niidenkin tiimoilta ajattelin kysellä, että mikä on se kohde, jonne kotipaikkakunnallasi haluat/viet vieraasi? Missä paistaa sinun kotipaikkakuntasi aurinko parhaiten? Naantalissa se tuntuu paistavan koko ajan, joka paikassa.

Muutama viikko sitten veimme ystävät Ivalossa (meidän toinen ”kotipaikkakunta”) vaatekauppaan (ks. vastikään Aamulehdessä julkaistu juttu 92-vuotiaasta Hilja Pettersonista, joka on yrittäjä edelleen!!), veimme heidät myös Jorpulipään huipulle ja Inariin Juutuankosken rannalle ja Aanaar-ravintolaan. Mihin sinä viet ystäväsi, kun he tulevat käymään luonasi, eivätkä oikeastaan tunne kotipaikkakuntaasi ollenkaan? Missä on kaunein näköala, missä paras ruokapaikka? Onko kotipaikkakunnallasi erityisen hyvä museo tai jonkun kuuluisuuden koti, joka kannattaa vieraille näyttää, tori tai luontonähtävyys joka on ”must”?

Meille oli niin hienoa viime viikolla päästä näkemään ja kuulemaan ja olemaan Naantalissa ”alkuperäisasukkaiden” kanssa. Näimme paljon muutakin kuin sataman ja rantakadun. Naantalin kalliot olivat minulle merkillisen tärkeitä, – liekö olisi koskaan kaksistaan tuonne(kaan) löydetty?

Eikä olisi osattu mennä leirintäalueen kallioisiin mäkiin, ”joissa on hyvä treenata”, saatikka että olisi oikeaan aikaan osattu olla kirkon oven takana, jotta pääsimme myös sisälle.

Helsingissä ilman tyttären opastusta ei olisi päästy/löydetty yhden suurimman suomalaisen lehtitalon toimituksen keittiöön. Tuolla tyär syö lounaansa (lue: purkillisen rahkaa.).

Jollei itse oltaisi muutamaa kuukautta aikanaan Helsingissä asuttu ja nyt tyttären tässä lähellä asuessa, tuskin olisimme oikeasti tännekään jostain keskustan hotellista menty.

Lahdessa olen käynyt työmatkalla viimeisen kymmenen vuoden aikana kolme kertaa: luento/kongeressimatkalla, mutta jollei erikseen olisi opastettu/kehotettu, olisiko nytkään tullut hienossa satamassa saatikka Sibeliustalossa käydyksi.

Näin yhtäkkiä – jos nyt just pitäisi päättää, mihin veisin harvoin Oulussa käyviä viertaita, veisin heidät Hupisaarille ja Ainolan puistoon. Sieltä näkee moneen suuntaan, siellä on museo, museoita, viehättävä pieni kahvila, puutarha, mukava kävellä, tai sinne voi mennä vaikka piknikille. Se on lähellä keskustaa, siellä on paljon historiaa, henkilökohtaistakin, kerrottavaksi, siellä on kaunista ja rauhallista. Tai sitten: Nallikari. Se vaan on niin hieno paikka. Norjalaiset turistit, joita siellä joka kesä käy/majoittuu satoja, tuhansia, kutsuvat sitä Pohjolan Rivieraksi. Tiedä häntä, mutta Nallikari ja Hietasaari ovat niin hienoja.

Kerro, mihin sinä veisit ystäväsi, tai minne suosittelisit minun kotipaikkakunnallasi menevän…

Niitä näitä Yliopistoelämää

Töistä tyyneyttä kohti

Kyllä kannatti käydä tänään töissä, eikun entisellä työpaikalla. Monestakin syystä. Ensinnäkin puolenpäivän lämmössä oli kukkamekko hulmuten ihana kävellä. Ei tuntunut lenkiltä. Tuntui kesälle ja lomalle. Palatessa kiersin vielä mutkan kautta, tuli ihan hyvä kilometrisaldo.

Toiseksi oli mukava kesän jälkeen nähdä muutamia työkavereita. Rupatella tovi. Ei vielä ainakaan ollut vaikeaa jutella.

Merkillisen mukavalle tuntui sekin, että reilun tunnin viipymisen jälkeen huomasin, että olisin tarvinnut allergialääkkeitä, joita en pujon kukinnan jälkeen ole taas käyttänyt. Käänteisesti siis hyvä: se että en enää siellä allergisoivassa, huonon hapen kolmannessa kerroksessa puolta hereilläoloajastani vietä.

Sain ymmärtääkseni nyt ihan vihoviimeiset (kesä)opintosuorituksetkin opiskelijoille kirjattua, muutamia opintohallintoasioita neuvottua ja päätökseen vietyä.

Mukavaa oli myös, että siellä odotti minua kirjalahja. Ja sitten vielä sain kauniin handmade-kaulakorun parhaalta työpariltani. Lahjojakin vielä.

Kun sitten vielä tässä illan olen paistinkääntäjän tiedotus-, www-, kuva-, arkistointi- yms. asioita tehnyt alkaa olla mieltä painaneet rästit hoideltu.

Aika seesteinen olo on nyt.

Luettua Niitä näitä

Vanhuudesta

Luen parhaillaan Minna Lindgrenin dekkaria ”Kuolema Ehtoolehdossa”. Se on hauska kirja, mutta se on myös kantaaottava kirja siitä, millaista vanhusten hoito on Suomessa. Lindgren osaa kirjoittaa vakavasta asiasta hauskasti ja viisaasti. Hän osaa kirjoittaa vanhuudestakin, vaikka on minua nuorempi.

Äitini kanssa tänään pitkään – taas kerran – juteltuani, tiedän että Lindgren tietää, mistä kirjoittaa.

Lindgrenin kirjan 94-vuotias Siiri Kinnunen joutuu Meilahteen lääkärin luo, ja tämä on esittämässä hänelle sydämen tahdistimen asennusta: ”Kaiken kaikkiaan lähes riskitön toimenpide, hyvin pieni operaatio”, toteaa lääkäri ja samaan hengenvetoon hän jatkaa, että ”hoitamattomana sydämen rytmihäiriöt voivat olla hengenvaarallisia”.

Tässä vaiheessa Siirillä on sanansa sanottavana, ja hän toteaa lääkärille…

Te tarkoitatte, että minä voin pahimmassa tapauksessa kuolla, niinkö? – Te olette vielä nuori ihminen, ja te ette ehkä tiedä, että vanhuus on etupäässä ikävää. Päivät kuluvat hitaasti eikä mitään tapahdu. Ystävät ja sukulaiset ovat kuolleet pois eikä ruoka maistu millään. Televisiosta ei tule mitään katsottavaa ja silmät väsyvät lukemisesta. Nukuttaa, mutta uni ei tule, ja sitten täytyy valvoa yöt ja nuokkua päivät. On kaikenlaista kremppaa, ihan koko ajan, pientä, mutta kuitenkin. Ihan tavallinenkin askare muuttuu hitaaksi ja vaivalloiseksi, niin kuin varpaankynsien leikkaaminen. Voitteko kuvitella, että se on yhtenä päivänä suunnaton operaatio, johon ryhtymistä yrittää kaikin tavoin lykätä?”

Ja Siiri kehottaa lääkäriä käyttämään aikansa ja asentamaan tahdistimensa nuorille, sillä:

”Me vanhukset emme kuole millään, vaikka haluaisimme. Joskus me puhumme palvelutalossa sellaista, että te lääkärit ette ehkä ymmärrä, että kuolema on ihan luonnollinen asia. Elämä päättyy kuolemaan, eikä ole mitään järkeä tarjota minun ikäiselleni lisää elinaikaa ja kieltää kahvista sokeri. Ei lääketiede ole epäonnistunut, vaikka ihmiset kuolevat lopulta vanhuuteen.”

Tänään siis vanhuusjuttuja äitini, eikun Lindgrenin, sanoin. Lindgrenin monta muutakin kirjaa olen tässä viime kuukausien aikana lukenut, ja pitänyt hyvin paljon. ”Sivistyksen sietämätön painolasti” kolahti omaan elämäntilanteeseeni enemmän kuin hyvin, myötäelin hyvin paljon. Palannen tuohon kirjaan lähiviikkoina.

Isovanhemmuus Niitä näitä

Kotiin palattua

Pikkuisen on keho ollut kummissaan, kun ei ole pitkiä lounaita, ei päivällisiä hyvässä seurassa, ei gourmet-illallisia, ei kuohujuomia missään välissä eikä punaviinin tilkkaakaan ruuan kera. Lenkkimaastokin tasainen, ja tuttu. Yöunet pitkät ja päivässä aikaansaamisen meininki.

Gratinoitua kukkakaalta ja voinokareessa haudutettua sipulia ja poronvasanmaksaa, joka pakkasen sivulokerosta löytyi, olivat kyllä kelpo arkiruokaa kotipihalla iltapäivän auringossa vähän ennen kuin tänään koulunsa aloittanut Juniori perheensä kanssa tuli käymään.

Tahvo oli nauravainen itsensä, nyt jo kolmen kuukauden ikäinen. Ja ihan on merkillinen tämä pojanpoika: menee useimmiten kymmenen aikaan illalla unille, saattaa herätä kerran syömään, mutta yleensä nukkuu aamuseitsemään. Juttelee jo kovasti, asiaa ihan omilla sanoilla on paljon. Perustellusta syystä vauva voi joskus huutaa tovin oikein kunnolla, mutta pääasiassa on yhtä aurinkoa koko poika. Ihana on.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

[kuvien liittäminen ei tähän aluksi oikein kunnolla onnistunut (nyt 25.8. iltasella toimii): liekö koneeni oli uupunut kuvatyöskentelyyn. Ilta nimittäin meni Kapitulin kuvapostausta tehdessä. KLIKS.]

Niitä näitä Ruoka ja viini

Lahden (kastike)kapituli vol. 2

Kastikekapitulin toinen päivä jatkui illallisella Lahden Sibeliustalossa.

Kuuden tietämissä installointitilaisuus (= uusien jäsenten juhlallinen järjestöön vihkiminen) oli päätöksessä ja Sibeliustalon Puusepän salissa alkoi kaupungin tarjoama cocktail-tilaisuus.

Samppanjan nauttimisen yhteydessä otin oululaisista paistinkääntäjistä aveceineen ”luokkakuvan” ja ”kaverikuvia”. Kaikkinensa otin eilen yli 300 kuvaa! Järkkäri oli siis mukana. Ja onneksi oli. Oli paljon kaunista, tyylikästä, herkullista kuvattavaa.

Hienon hieno tila teki oikeutta kattauksille. Korkea tila loi tilantuntua vielä enemmän kuin sitä todellisuudessa oli: valo oli hyvä ja loi tunnelmaa.

Illallinen eteni vakaasti, sopivan nopeasti ruokalajista toiseen, ja niiden välissä saimme kuulla mitä tuleman piti ja myös viinit esiteltiin. Istuimme ja nautimme.

Sellaista minä kyllä ihmettelin, kun olin pääruoan jälkeen vessassa ja kiertelin kuvailemassa ja väistämättä tulin kuulleeksi muutamia keskustelun pätkiä, että oli ilmassa sellaisia kommentteja kuin: ”Paljon oli luvattu, mutta eihän näissä nyt mitään erityistä ole. Tavallista kurmeeta.”, ”Ei oikein ole mitään makujen ilotulitusta” tai ”Meidän pöydässä on ihan liian kylmiä punaviinejä”, ”On kyllä parempiakin illallisia syöty”. Voi hyvä tavaton, sanon minä.

Seitsemän ruokalajin (+ amunen) illallinen 400 hengelle ei ole mitään pieni juttu. Ja että se hoidetaan siten, että kaikilla on ruoat jotensakin yhtä aikaa edessä, että ne ovat lämpimiä silloin kun on tarkoitus että ne ovat lämpimiä ja että ne todellakin ovat kauniita, suurin osa niistä on mahdottoman hyvän makuisia, niiden joukossa on uusia makututtavuuksia, ja muutamista vielä ikimuistoiseksi yltäviä, loistavia makuelämyksiä, niin en kyllä ymmärrä, että jotkut viitsivät urputtaa, etsiä virheitä, kritisoida ja kitistä.

(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Erityisen paljon tuollainen natina ärsytti, koska siihen ei ollut mitään perustetta. Grand Dinner oli tavattoman hyvä ja harmonisia makukokonaisuuksia sisältävä, ammattilaisten tekemisen onnistunut tulos, ja siinä oli muutamia huippuja, joiden muistelemisestakin tulee hyvä maku suuhun: savuahvengalantiinia ja maa-artisokkaa ja niiden kanssa aniksella maustettua fenkoli-keittoa. Jo se tuoksu!

Ja sitten omenagranite ja granaattiomenakastike: se oli kesäinen, hento ja herkkä, mutta maku hyvin intensiivinen ja ihana – ja rakenne perfetto! Sillä oli sellainen ”nostattava” vaikutus. Melkein olen samaa mieltä kuin Pehtoori, että siihen olisi ollut hyvä lopettaa.

Auringonlasku Vesijärven rannalla oli elokuun lämpimässä illassa lepuuttava.

Meidän pöydässä oli mukava, jo monivuotisesta tuttuudesta tuleva rauhallinen olo ja mukavasti polveilevaa keskustelua.

Hyvä mieli jäi.

Koko kapituli oli yksi parhaista, mitä on koettu. Tämä oli meille kahdeksas (vaikka on hieman arveluttavaa tehdä mitään ranking-listaa näistä, mutta muistot, ne muistot!). Järjestelyt sujuivat, ja sää tietysti on tärkeä tekijä tällaisten juhlien onnistumisen kannalta. Ja nyt sää oli paras kaikista.

Ja sitten minullahan on sellainen henkilökohtainen fiksaatio (vai sittenkin ongelma? :)), että ”tukka hyvin, kaikki hyvin”. Kapituleissahan tästä asiasta on tullut minulle jopa henkilökohtainen kriisinhallinnan mittari (ks. mm. yksi surkuhupainen kokemukseni muutaman vuoden takaa): ja nyt homma oli ihan vahingossa hanskassa. Jo Helsingissä, perjantaina kun tulimme lenkiltä, piipahdin tyttären asunnon lähellä olleessa kampaamossa kysymässä ”ehtisikö joku pestä ja föönätä hiukseni?”. Ja ”joku” ehti. Eikä mennyt kauaa, ja koko viikonlopun pärjäsin kriisittä. Huippujuttu!

Ensi vuoden elokuussa kapituli on sitten Oulussa. Osaltani olen ollut sen järjestämisessä jo mukana, mikä ehkä näkyy kuvassa ja nimessä 😉 – ja työ jatkuu.

Koskapa jätimme myös eilisen Grand Dinnerin jälkeen menemättä hotellin sisäpihalle bailaamaan, ihan kuin perjantainakin, niin ei ollut mitään estettä, etteikö olisi voitu tänään aamukymmeneltä lähteä ajelemaan kohti Oulua. Läpi tyynien järvimaisemien huristeltiin kotiin. Tänä vuonna oululaisilla ei ollut yhteistä kapitulikuljetusta, ei eväitä, ei yhteistä, väsynyttä naurua paluumatkan bussissa, ei menomatkan rasvarieskaeväiden rippeiden nauttimista.

Mutta tänään tuntuikin liki viikon kestäneen ”lomamatkan jossain Etelä-Suomessa” lopuksi hyvälle ajella kaksistaan kotiin. Ja kotiin oli kovin hyvä tulla.

Leppeä syyskesän ilta pihalla: ruusujen raukeina odotellessa vielä vettä, pihakiveyksen reunaan jo keltaisen nauhan muodostuttua, oli hyvä kotiutua.

Ruoka ja viini

Lahden kapituli vol. 1

Jos illallisella on 15 eri kastiketta, voisi luulla että makujen sekamelska on jo epämiellyttävä ja että ruokaa on niin paljon, että tulee huono olo. Mutta eihän se niin mennyt…

Eiliseltä illalliselta jäi mieleen monta hienoa makumuistoa, ei mitään, mikä ei olisi ollut hyvää, mutta jos joitakin on erikseen mainittava, niin sitten nämä: savusiikatahdas ja prosecco-sitruunahyytelö, tryffelillä ja ankanmaksalla maustettu maalaispatee karpalogeelin kera ja pääruoan entrecoten kanssa tarjotusta kuudesta!! eri kastikkeesta erityisesti klassinen, yksinkertaisuudessaan erinomainen, syvänmakuinen rosmariini-punaviinikastike ja hummeri-vaniljavoi, ui-jui… voitteko kuvitella: hummeri-vaniljavoi ja entrecote!

Jälkiruoasta, jota monet pitivät illan parhaana osana, minäkin pidin kovasti, mutta ”Seurahuoneen suklaakakku”, joka oli suklaafondantin ja mutakakun välimuoto, oli melkein jo liian tujua tai täyttävää, liian paksua – siis minun makuuni. Mutta eihän se vaatinut kuin pienen tuokion ja viisi!! eri kastiketta tuekseen ja myös jälkiruoka oli nautittu.

Minulla ei ollut isoa kameraa mukana illallisella, kun luulin, että Dinner Amical on cocktail-tyyppinen juttu, jolloin olisi ollut kuljettava, vaihdettava paikkaa, lautasen, lasin ja kameran kanssa. Siksi ei ole kuvaa tavattoman hienosta buffeepöydän esillepanosta. Siinä oli raaka-aineita (tai jotain niihin viittaavaa) joita sitten oli tarjottavissa ruuissa: hedelmiä, hiiliä, yrttejä, metsästä jäkälää, merenrannan kiviä…. kaunis oli.

Tilaisuus oli – toisin kuin yleensä kapituleissa – kuitenkin pöydissä-buffee-tapaan tehty. Tavallaan hyvä niinkin, ja meillä ”uutta ja vanhaa” pöytäseuraa, oikein mukavaa sellaista, joten ilta kului – tietysti – nopeasti. Ja keskustelu pyöri luonnollisesti ruoan ympärillä. 😉

Emme lähteneet enää jatkoille, vaan hyvissä ajoin vetäydyimme nukkumaan. Mistä aamulla toisiamme kovasti kehuimme. Hotellin aamiaispöytä ei meidän käynnistä juuri huventunut: kahvia, vähän hedelmiä, pari palaa juustoa ja sitten lähdimme lenkille. Naantalin ja Helsingin aamujen jälkeen vuorossa lenkki Lahdessa: Vesijärven rantaan kävelimme. Kaunis oli aamu. Kauniita ovat Lahdenkin puistot ja rannat.

Ja lämmintä edelleen.

Kävimme katsomassa myös Sibelius-talon, jossa on tämän iltainen Grand Dinner.

Aamulenkin jälkeen Sokokselta tuliaisia kotiin ja sittenhän olikin jo aika lounaalle.

Usein kapituleissa lounas on päivien ”helmi”. Tänä vuonna neljästä lounaspaikasta oli valittava mieleisensä kastikkeen perusteella. Olin valinnut meille samppanja-rapu-kastikke-paikan, mutta sinne oli enemmän halukkaita kuin paikkoja. Niinpä meidän lounaskin oli Seurahuoneella, missä myös eilinen Amical. Ja ei, ei lounaassakaan moitteen sijaa: tai noh, pientä huomautettavaa ehkä kuhan kypsyydestä, mutta muutoin ihan hurjan hyvä, ja sopivan kevyt kokonaisuus.

Eturuoka(härkäcarpaccio huhtasienillä ja valkoisella kotimaisella tryffelillä maustetun majoneesin, Kolatun kuttucheddar-juuston (uusi tuttavuus, josta pidin hyvin paljon) ja paahdettujen kapristen kanssa oli parasta mitä olen piiiiitkään aikaan syönyt. Sitä ei ollut paljon, mitä voi pitää hyvänä asiana.

Pääruokakin minun makumaailmaani erinomaisen sopivaa…

Kampasimpukkamoussea, kuhaa, maa-artisokkapyreetä, fenkoli-voikastiketta. … Hmmmm.

Ja jälkiruoka ei pettänyt, ja nyt ei ollut liian raskas.

Lakriksifudgea! Ja sitruunaa.

Katarri minulla? Eipä ole muistunut mieleen näiden äärellä eikä näiden jälkeen.

Nyt on kohtalon hetki: iltapuku esiin! Toivottavasti mahtuu päälle.
Kohta lähdemme Grand Dinnerille!

Niitä näitä Ruoka ja viini

Lahden kapituliin

Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, jos kotimaassa voi turisteilla erinomaisesti.

Tänään aamulenkki Linnanmäen, Stadikan ja Kaupungin puutarhan maisemissa. Usein Finnairin bussissa istuessa tulee puutarhan ohi ajellessa mietittyä ”tuolla pitäisi käydä”. Tänään käytiin.

Ruusujen aika. Niitä oli satoja!

Agapantukset viihtyvät Töölönlahden rannallakin.

Suomessa? – Kyllä keskellä hektistä perjantain aamupäivää liki Helsingin keskustassa.

Minullakin on kotona kaktuksia – sisällä ja ulkona noita mähkä?kasveja. Mutta ne eivät näytä tuolta. 🙁

Taverna, jossa kävimme maalikuussa. Kuin jostain Välimeren rannalta – ja on itseasiassa Kallion urheilukentän laidalla.

Tänään ei kuitenkaan sinne, vaan taas maiseman vaihto: ajelimme puolenpäivän jälkeen Lahteen.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Hyvin ehdin kuuntelemaan Conseiller Culinaire, opetusneuvos Martti Lehtisen oivallista, hauskaa, seminaariesitelmää ”Hyväntahtoisia neuvoja soosin keittäjille ja herkkusuille, jotka elävät syödäkseen.”

Lahdessa on siis paistinkääntäjien suurkapituli (meitä on nelisensataa) ja tämän teemana on Soossi. Siis menut ja koko tapahtuma on lähdetty tekemään ”kastike edellä”, mikä sitten näkyy kyllä esimerkiksi tämän illan Diner Amicalissakin.

Iltapäivän aikana on ehditty jo tavata monia tuttuja. Tämä on meille jo kahdeksas kapituli, joten ympäri Suomea paistinkääntäjistä on tuttuja tullut. Vielä kun Lahtea hellii helle (hotellin mittari näytti iltapäivällä + 29 C) niin juhlatunnelmaa vielä löytyy.

klikkaamalla suurenee.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Kaupunkipatikka?

Ehkä tälle päivälle voisi todellakin antaa nimen kaupunkipatikka? Olemme kävelleet reilusti yli 10 kilometriä Helsingin katuja, ehkä lähemmäs 20 km? Sisällä emme juuri ole olleet.

Kun tyär aamulla lähti, hoitelin työsähköpostit pois päiväjärjestyksestä, vähän paistinkääntäjäasioita posteilin ja sitten lähdimme kohti Cafe Ursulaa. Kun kuitenkin oli jo liki lounasaika vaihdoin aamiaisen lounaaksi: Toast skagen. Ja meri, ja lämpö, ulkomaalaisolo edelleen ja liikkumisen riemu.

Jatkoimme Kaivarissa kävelyä, (alkukesän häissä näissä samoissa maisemissa todellakin erilaisessa) kelissä!

Paljon lenkkeilijöitä, äitejä lastenvauneineen, eläkeläisiä, turisteja (japanilaisia)
– olin kovin ihmeissäni kuinka paljon ihmisiä liiikkeellä.

Alkuiltapäivästä oli annettava periksi, ja vetäydyttävä Porvoonkadulle huilimaan. Ja minä nukuin oikein kunnon päiväunet. Noin vain! Japaniin asti ehdin unissani. Herätessä taas epätodellinen olo. Ja vähän sellainen ”miten-minä-saan-tällaista-kokea”, ei ihan huono omatunto, mutta kuitenkin.

Ja kohti Taiteiden yötä! Tästä tyttären asunnosta ei ole kuin vajaa pari kilometirä Sörkän Teurastomolle, jossa oli yksi Taiteiden yön (suurin? ruokatapahtuma). Sinnehän me sitten lähdimme eturuoan nauttimaan. Olisi ollut tarjolla vaikka ja mitä. Katuruoka on nyt in.

Sörkasta siirryimme keskikaupungille bussilla, – joku raja meidänkin city-tepastelulla.

Ja Helsingin keskustan lämpimät kadut täynnä taiteiden yön viettäjiä, pieniä juttuja siellä ja täällä bongattiin.

Herkkujen Suomi – lähiruokatapahtuma Rautatientorilla. Syys-toberkin olisi ollut; suomalaisten pienpanimoiden oluita, mutta sepä ei ollut meidän juttu. Siis ne oluet eivät olleet.

Kiertelimme, kaartelimme, näimme ja koimme. Lopulta oli tunne, että sittenkin tarvitsee vähän enemmän ruokaa kuin parit makupalat alkuillasta. Sattui kohdalle Pastor. Tyttärellä paikasta positiivinen kokemus: siis sinne!

Ja harvoin olen syönyt mitään näin hyvää: Pato, Pressed duck & chicken, rocoto chili jam, ”kimchi” vegetables

En tiedä, oliko minulla vain kaikesta tarpomisesta nälkä, mutta pidin tästä hyvin paljon.

Vielä ehdittiin lähikauppaan, jotta saatoimme täyttää tyttären jääkaapin, ja sitten tämäkin päivä on lopuillaan. Hyvin kiitollinen olen tällaisista(kin) päivistä. Ja viikonloppuna juhla vain jakuu… 😉

Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus Vanhemmuus

Rannikon tuntumassa edelleen

Naantalin auringosta – pikkukaupungin idyllistä – pääkaupungin kaduille ja merenrantaan.

Hotelli Palon aamiainen talon kellarissa: lämpimiä sämpylöitä ja pikkupullia, puuroa ja hedelmiäkin oli tarjolla. Emme kuitenkaan heti aamiaisen jälkeen jättäneet Naantalia vaan menimme vielä ystävien luo ja lähdimme jatkamaan eilen iltaista pyörä/kävelykierrosta pitkin Naantalin rantoja; kallioille kapusimme ja kujilla kävelimme.

Ei ihan joka talon tarinaa kuultu, mutta melkein. 😉 Sää, seura ja miljööt mitä mainioimpia. Torille istahdimme vielä kahville, ja kirkon kellojen lyödessä 12 lähdimme käymään kirkossa. Kaunis on Naantalin luostarin kirkko. Sisältäkin.

Hyvästelimme, lupasimme että tavataan vielä; seuraavaksi olisi vuoro Oululla.

Turku – Helsinki -moottoritietä ei ole ajettu vuosiin, ei ehkä vuosikymmeniin, mutta tänään nopeasti hurahdettiin Helsinkiin. Auto Porvoonkadulle parkkiin ja sitten tyärtä vastaan Alma Median ovelle. Haluttiin tietysti kurkata sisällekin.

Lähdimme kohti Kauppatorin rantaa, ja sitten Suomenlinnaan. Korkea aika viedä Esikoinen sinne; ei ole ennen siellä käynyt. Ja edelleen sää suosi. Muistanpa toisenlaisiakin käyntejä siellä. Eräänkin kerran olen opiskelijoiden kanssa siellä syksyllä ollut, tuulessa ja tuiskussakin.

Mutta siis tänään sinne mentiin kolmestaan, aurinkoisena iltana, kesän lämmössä ja tietysti myös syömään: ravintola Walhallasta oltiin (turhaan) varattu pöytä. Hyvin mahtui, ja ruoka hyvää, ei erinomaista, mutta hyvää ja ravintolassa ihan omanlaistaan tunnelmaa. 😉

Paluu Kauppatorille ja sitten Porvoonkadulle hyvissä ajoin, tyttärellä kun on huomenna työpäivä…

Kuinka iloinen olenkaan, että työpaikkansa on Helsingissä eikä Meksikon Monterreyssä. Ja vielä paremmaksi asian tekee se, että tyär itse on samaa mieltä.

Kaunis on auringonlasku Helsingin Kalliossakin.

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä

Naantalin aurinko

Naantalissa 1700-luvulla olleen maatullin tullikamarin rakennus oli punaiseksi maalattu, jotta kaikki kaupunkiin tulevat sen huomaisivat. Sen yhteydessä olevan portin yläosaan maalattiin keltainen aurinko loistamaan. Perimätietoon on jäänyt tämä ”maantietä matkanneen silmiin osunut maalaus” ja on syntynyt sanonta ”loistaa kuin Naantalin aurinko”.

Tänäänkin Naantalissa on paistanut aurinko.

Jo neljä vuotta sitten on tänne luvattu tulla. Luvattiin lokakuussa 2011 ollessamme Shanghain Jin Jang Tower -hotellin 42. kerroksessa Skybarissa juomassa rieslingiä kiinalaisen jazz-klubikonsertin jälkeen. Silloin luvattiin, että tullaan, ja nyt juuri se oli mahdollista.

Aamuvarhain lähdettiin kotoa, – päätettiin ajaa Jyväskylän ja Tampereen kautta. Liikennettä ei nimeksikään, ja liki Jyväskylään asti tie erinomaisessa kunnossa. Kun enimmäkseen tulee ajeltua tuota Eurooppa nelosta/Jäämerentietä pohjoiseen päin, oli ero siihen verrattuana ihan selkeä. SILTI en ajellut ylinopeutta.

Puolelta päivin Pehtoori rattiin, ja matka halki suloisen Suomen, auringossa, tyynessä kauniissa elokuisessa tiistaissa jatkui. Kaura- ja ohrapellot viljavina, tuleentumassa. Tai en minä tiedä, miten niistä sanotaan, mutta olin kyllä hyvin vaikuttanut niistä.

Oletteko koskaan käynyt Ruutanassa, Lempäälän keskustassa, Varmiolassa, – mepä ollaan. Käytiin etsimässä lounassalaattia. Ei löydetty. Mutta ei se haittaa. Löysimme Nuutajärven Lasikylästä kahvion ja siellä croissantit. Lasikylä oli mitä viehättävin miljöö, vanhoine teollisuusrakennuksineen ja puukonttoreineen. Lasitaide- ja taulumyyntinäyttelyistä ja Iittala Outletista huolimatta onnistuin olemaan ostamatta mitään.

Tämän päivän määränpäänä siis Naantali, ja majapaikkana on hotelli Palo. Viehättävä pieni hotelli ihan vanhan keskustan tuntumassa. Olisi meidät majoitettu Villa V:aankin, mutta haluttiin kuitenkin olla ”omillamme”.

Tutustuimme näihin ihmisiin Kiinan matkalla ja he ovat kerran käyneet yhden illan mökillämme (Virallisilla päivällisillä 😉 ) ja satunnaisesti kirjeitse ja puhelimitse on pidetty yhteyttä. Eihän sitä enää tällä iällä kovin usein tällä lailla tutuksi tule ihan uusien ihmisten kanssa. Näihin on tutustuttu, ystävystytty.

Ja ilta on oltu heidän luonaan: ensin ihailemassa upeaa puutarhaa (erityisesti tämän neljän hengen seurueemme miehet ovat näitä puutarhaihmisiä) ja sitten saimme hyvin syödäksemme.

Eikä ollut mitään vaikeuksia jatkaa juttua siitä, mihin Hangasojalla jokunen vuosi sitten jäätiin.

Kahdeksaksi lähdimme pyörillä [meillekin oli pyörät hommattu! Miten mukavaa!] satamaan kuuntelemaan iltarummutuksen ja -vesperin. Vesperi ensin presidentille (Kultarannan suuntaan), sitten kaupungille ja sitten merelle.

Oli hyvinkin sellainen olo, että olemme ulkomailla. Jatkoimme matkaa pyöräillen ja kävellen Naantalia ristiin rastiin, hautausmaalla ja kylpylässäkin piipahdettiin.

Ja S. oli mitä mainioin opas: myös Naantalin historian kertojana. Elokuun ihana ilta!

Naantalin aurinkokin laskee…

Niitä näitä

Lenkkeilyn tarve

Huomenta. Minä olisin kyllä tänään voinut tehdä jotain muutakin kuin tulla tänne … lähteä vaikka lenkille, tai kiertelemään pyörällä pitkin rantoja.

Näin minä olisin varmaan tänään virastomestarille aamusella hänen lasikopperonsa ohi mennessä sanonut, jos olisin töihin mennyt. Noin minä usein kauniina aamuna tulin sanoneeksi, ja V. vastasi, että niin hänkin. Ja sitten me molemmat ryhdyimme sen enempää valittamatta tekemään tahoillamme töitä.

Kävinkin sitten lenkillä. Minun metsässäni, mereni rannalla. Tai pitäisi varmaan sanoa, että kuvat ovat minun lenkkireittini varren metsästä ja meren rannalta, jossa yleensä lenkillä käyn, – eivät suinkaan minun metsästäni. Vaikka kyllä tuo polku on jo niin ”oma”.

Klikkaa kuvat isommiksi… Melkein voit tuntua kuinka hyvälle tuolla tuoksuu.

Meri oli liki tyyni. Ja oli niin huikean kaunis kesäpäivä, ettei oikein tiennyt missä on, ja mikä aika vuodesta. Toppilan kukkuloilla oli paljon frisbee-golfaajia, mutta mahduttiin sitä kuitenkin yhtä aikaa… Eilenkin kävin siellä, ja kiekon heittäjiä vielä enemmän. Pitäisi joskus pyytää että saisin kokeilla – joskin luulen, että olkapääni ei oikein diggaisi ja toisekseen tuokin laji näyttää minulle vähän turhan verkkaiselle. Olen jo kuntosalikortin hankkinut, mutta eihän tällaisilla keleillä voi sisälle mennä? En minä ainakaan.

Olin poikkeuksellisesti vasta puolenpäivän jälkeen tuolla. Lenkillä kyllä onkin syytä käydä, sillä – kuten varmaan postauksista olette huomanneet – on tullut viime viikkoina syötyä aika hyvin, eikä mitään raejuusto-ananas-täysjyvä-broileri-salaatti -linjaa, vaan mm. suklaakakkua, joka on ihan pelkkiä kaloreita. Niin kotona kuin mökillä, systerin luona ja muutaman kerran ”ulkonakin” on nautittu erinomaista ruokaa, eikä tuleva viikko ainakaan tule muuttamaan tilannetta.

Alkaa olla kyseenalaista, mahtuvatko vaatteet enää kunnolla päälle, ja ihan johdonmukaisesti tämän huolen kanssa sitten ollessani aamupäivällä Höyhtyän suunnalla katsoin tarpeelliseksi nauttia lounaaksi Minettin jäätelötöttörön, ihan ilman mitään tekosyitä tai ”minä olen ansainnut tämän” -selityksiä. Ja olihan se hyvää.

Huomenna maiseman vaihto. … KESÄlomareissu edessä. 😉

Niitä näitä Ruoka ja viini

Kalaasimenu varustettuna kommentein ja ohjein

Kesäsunnuntaiaamuun sai herätä tänäänkin. Aurinkoa koko päivän, ja nyt vielä kauniisti säteitä puiden välistä. Aika vasta palasimme pyörälenkiltä Nallikarista, jonne lähdimme illansuussa syötyämme. Nuoripari kävi syömässä eilisiä rääppiäisiä, joita ei onneksi kovin paljoa ollutkaan. Tuntuu, että eilen vieraille kyllä maistui kaikki mitä pöytään tuotiin. Nälkäisiä vieraita vai oliko ruoka oikeasti ”gourmettasoa”, jollaisen ilmauksen kiitoksissa kuulin? – Molempia varmastikin. Hyvä niin.

Monta tuntia söimme, emmekä puolilta öin vieraiden lähtiessä huomanneet taivaalle katsella: oli ollut revontulia! Elokuussa! No ne jäi näkemättä, mutta tänään on ollut hienoja pilviä taivaalla … Klikkaa suuremmaksi, näistä saa ihan mukavia backgroundeja tietskarin näytölle.

No niin, mutta palataanpas ruokaan ja eiliseen…

Ehkä se, että ystäville meidän ”normijuhlaruoka” (= joulu, juhannus, tyttären läksiäiset ja paluut, mökkivieraat etc.) oli harvinaista herkkua, vaikutti myönteisten lausahdusten syntyyn. 😉 Mutta hyvin kuvaavaa on, että liki kaikkien eilisessä menussa olleiden ruokien reseptit on täällä Temmatussa jo olleet ainakin kerran esillä.

Tänään kun oli ravintolapäivä, laitoin pop-up-ravintolan meidän piazzalle. Aika pienelle porukalle kyllä tarkoitettu… 😉 Nuoripari rääppiäisiin.

Eilinen menu tässä. Kalaasit 2015. Lappi-menu, jossa mukana siis myös Norjan ja Ruotsin Lappi ~ Pohjois-Kalotti-menu?

LAPPI-MENU

Samppanjaa
ja vaahtokarkkeja

Lapaksia

Västerbottenin juustopiiras [Tämähän on aika uusi tuttavuus. Tällä kertaa en laittanutkaan siihen aurinkokuivattuja tomaatteja vaan niiden sijaan paketillisen tuoreita pinaatinlehtiä. Ja tein piiraasta ohuemman kuin edellisellä kerralla. Tuli parempi minun mielestäni tällä tavoin. Oli oikein hyviä ”terveisiä keittiöstä” -palasia nuo.]
Gjeitost-rieskaset [Tarvitaan kutunjuustoa (tunnetaan myös Norjan ruskeana juustona) ja tunnbrödiä (Fazer myy nimellä Rullarieska). Rieska voidellaan, ripotellaan pintaan vähän suolaa, sitten toiselle puolelle juustoviipaleita, ja toinen puoli käännetään päälle. Tämä on ollut minun henk. koht. paheeni jo 90-luvun puolivälistä, jolloin töiden vuoksi kuljin Keminmaassa ja usein samalla reissulla hain Haaparannasta tunnbrödiä ja Gjeitostia tai mysostia tai ruskiaa juustua, kuka milläkin nimellä tuntee.]
Porolastusalaatti [Ihan oma, uusi kehitelmä: 100 g porolastuja, prk raejuustoa, litra herneitä riivittynä, 1 rkl piparjuuritahnaa, 1 dl vatkattua kermaa sekoitetaan ja asetellaan salaattipedille (pieneen lastuveneisiin jos mahdollista. Kurkusta purje. ;)]
Skagenröra [minun mielestäni tuli liian valkosipulista, ja eilisessä versiossa sellainen kardinaalimoka, että siitä puuttui ”viimeistelevä” konjakkitilkkanen. Meillä kun ei ollut konjakkia, ei edes ruoanlaittokonjakkipulloa keittiössä, jollainen joskus on ollut.]
Savulohituulihatut [täytteeseen palanen savulohta, 1 prk smetanaa, puolikkaan sitruunan mehu, sitruunapippuria, suolaa, 10 cm pätkä purjoa ihan pienenä hakkeluksena, tilliä. Ei siis Creme fraichea vaan smetanaa. Tuulihattujen takuuvarmaohje on mm. Riemusta ruuanlaittoon -kirjasen lopussa.]
Graavisiika
Saaristolaisleipä, pataleipä
Luomuvoi

Lämmin ruoka

Poronfilettä [”pinnat kiinni valurautapannulla voilla paistaen, pippuroi, suolaa ja sitten 200-asteiseen uuniin toviksi. Jos raaka-aine on hyvää, ei voi epäonnistua.]
Lakritsikastiketta [tätä tosiaan tein jo keskiviikkona ison satsin. Juhlaruoalla ja vierailla parin päivän välein on mahdollista saada aikaan synergiaetuja. 😉 ]
Sipulihilloketta [tällä kertaa tuli ihan liian makeaa, mutta tee LappItaliassa sivulla 59 olevalla ohjeella) niin tulee hyvää.]
Samppanjarisottoa [Kuohuviiniä oikeasti, ei sentään samppanjaa risottoon. Tätä olin tehnyt pari vuosikymmentä sitten kun joskus ”keitrasin” isäni mökille tulleille vieraille, liiketuttaville, sapuskaa, ja tätä yksi eilisistä vieraista oli nuorena miehenä juuri siellä syönyt ja silloin ollut kovin tohkeissaan tästä. Eilen kuulin tällaisen sattuman josta en ollut koskaan ennen kuullut.]
Fenkoli-kurkku-vuohenjuustosalaattia [Taas tätä. Mutta sopihan se poron oheenkin oikein hyvin.]

Jälkihyvä

Hilla -créme brûlée [Valion perusohje, brulee-vuoan pohjalle lusikallinen Lapin Jängän hillakastiketta. Eilen oli parempi kuin torstaina. Olennaista on, että vesi ei saa kiehua, mutta että uskaltaa antaa bruleitten vähän tummua…]

Kahvia

Kaunispään kaarnikkakakku [Linkin takana oleva ohje pätee muuten, mutta nyt kun Wilhelmiina-keksejä ei mistään löytynyt, tein pohjan Digestive-Muro sekoituksesta, puolet ja puolet]
Pienet suklaa-vadelmaleivokset [tämä tehty torstailta jääneen kakun lopusta. Siis uusiokäyttöä.]
ChocoDelin konvehdit

~~~~~~~~~~~~~~~~

Osa menusta kuvitettuna …

Kalaasit Niitä näitä

Kalaasit Lappi-teemalla

Onnistui se!

Kaarnikkakakku siis. Ja kalaasit yleensäkin. Ei ainakaan vieraiden, ystävien, mielestä olleet mitenkään rupupilheet.

Savulohituulihatut olivat nyt parempia kuin toissapäivänä. Smetana, ei creme fraiche. Palaan asiaan joku päivä.

Porolastuveneet. Ei huono.

Ja sitten juhlat päättyivät…

Nyt vetäydyn unille, .. juhlat ovat ohi.

Niitä näitä

Ennen kalaaseja

Huomenna kalaasit. Kuudennettoista. Niistä tulee erilaiset kuin koskaan ennen. Eikö aina ole erilaiset kuin edelliset? On toki, mutta nyt jotenkin sellaiset rupukalaasit tulossa – minun mielestäni ainakin, sillä perinteisesti kalaasien (ruoka)teema on seurausta meidän edeltävästä (kesän) matkasta: Italia, Itävalta, Meksiko etc. Nyt emme ole käyneet ulkomailla (pl. kaksi vrk Norjassa), vain kaksi viikkoa mökillä, mikä sitten näkyy teemassa, tarjottavissa sapuskoissa ja myös kattauksessa. Rustiikkia siis on tulossa, ja teemana Lappi (jossa mukana myös Norjan Lappi).

Meitä on kalaasipöydässä yleensä 14 henkeä (jolleivät meidän lapset/nuoret ole tunkeneet itseään mukaan kuten joskus on tapahtunut, – iloksemme kyllä), mutta huomenna meitä on vain kymmenen. Helpottaahan se roudaamista, kattamista, pipertämistä, mutta eihän se muutoin ole mukavaa. Mutta olen varma ja vakuuttunut että hyvät kestit kaikesta huolimatta huomennakin on. Ja huomaatteko mitä noissa kuvissa on olennaista?

Ei, ei sitruunat tai limet…

Eikä sälekaihtimet [,joista muuten Aatu tykkää ihan hurjan paljon. Tykkää kaikista sälekaihtimista.]

Olennaista on, että kaikissa kuvissa näkyy aurinko, vaikka vain sivusta paistavana valona, mutta nyt on ollut kesäpäivä.

Päivän lenkki hoitui kävelemällä – keskellä päivää, jolloin muut on töissä!! – Tuiraan ripsien ja kulmien värjäykseen. Hyvä ne on olla kunnossa sillä tässä on viikko vierailuja, visiittejä, kapitulia, juhlaa, menoa ja meininkiä siinä määrin, että ei haittaa vaikka jonkinlainen peruskunto kasvoillakin on olemassa.

Huolimatta siitä, että vielä työjuttuja tänäänkin olen sähköpostitse hoidellut, on tällä viikolla konkretisoitunut – edes vähän se, että olen lähtenyt, että voin valita milloin ja mitä teen. Se ei tunnu ollenkaan huonolta. ….